Etsikkoaika

Maaliskuun 19. päivänä vuonna 1923 pohjoisafrikkalaiseen Ranskan siirtomaahan Algeriaan iski poikkeuksellisen raju rankkasade.

Myrsky riepotteli yksinäistä kuljettajaa, joka kiiti tuliterällä Sveitsistä ostamallaan Benz-autolla Saharan autiomaan liepeillä noin 130 kilometrin päässä siirtomaan pääkaupungista Algerista.

Liukas ja vettä virtana juokseva tie katosi alta, auto syöksyi viisi metriä syvään rotkoon, törmäsi puuhun ja vielä toiseenkin. Kuljettaja putosi kyydistä ja jäi tajuttomana ja vakavasti loukkaantuneena kumolleen kaatuneen auton alle.

Suomen historia oli syrjäisellä algerialaisella maantiellä vähällä muuttua kovin toisenlaiseksi kuin millaisena sen tänään tunnemme.

Onnettomuuden uhri nimittäin oli valkoista armeijaa Suomen sisällissodassa voittoisasti johtanut kenraali ja vapaaherra Carl Gustaf Emil Mannerheim.

Pelastavaksi enkeliksi ilmaantui nuori ranskalainen kreivitär Jeanne de Salvert. Hän oli Mannerheimin matkakumppani Pohjois-Afrikassa ja todennäköisesti myös rakastajatar.

Kreivitär huolestui, kun miestä ei kuulunut takaisin pääkaupunkiin Algeriin, jossa he viettivät aikaansa. De Salvertin lähettämät auttajat löysivät Mannerheimin lähes viiden tunnin etsinnän jälkeen.

Kuolema oli hipaissut sormellaan Mannerheimiä mutta vetänyt sen sittenkin takaisin. Hurjasta ulosajosta oli seurauksena murtuneet reisi- ja solisluut sekä useita murtuneita kylkiluita.

Yksi katkennut kylkiluu oli puhkaissut keuhkon, mistä seurasi vakava keuhkokuume. Onnettomuus jätti Mannerheimin toisen jalan pysyvästi kaksi senttiä toista lyhyemmäksi.

Mannerheim toipui Algerissa vammoistaan kahden kuukauden ajan, ensin ranskalaisessa siirtomaasairaalassa ja sitten asunnossaan. Suomeen hän palasi Sveitsin Lausannen kautta heinäkuussa, onnettomuuden vakavuuteen nähden jo varsin hyvässä kunnossa.

Suomen historia voisi olla hyvin erilainen myös, jos onnettomuutta ei olisi tapahtunut. Mannerheimin tarkoituksena saattoi olla värväytyä Ranskan armeijan kuuluisimpaan joukko-osastoon, armottomasta kuristaan ja taistelutahdostaan tunnettuun muukalaislegioonaan.

Mannerheimin Pohjois-Afrikan-matkan varsinaisena määränpäänä oli oletettavasti Ranskan Marokon hallintokeskus Casablanca ja siellä sijainnut marsalkka Hubert Lyauteyn päämaja, uskoo kattavan teoksen suomalaisista sotilaista muukalaislegioonassa vuonna 2021 julkaissut tietokirjailija Kari Kallonen.

Marokon siirtomaahallintoa johtanut ­Lyautey oli mies Mannerheimin mieleen: hänen laillaan ratsuväenupseeri ja sumeilematon sotapäällikkö, joka toteutti mielellään suunnitelmiaan piittaamatta poliitikkojen mielipiteistä.

Auto-onnettomuus esti tapaamisen marsalkka Lyauteyn kanssa. Mannerheimin matkan tunnetuimmaksi anniksi jäi nyt vain hänen vastauksensa upseeritoverin ja hyvän ystävän kenraalimajuri Hannes Ignatiuksen kysymykseen, mitkä olivat Afrikan parhaat nähtävyydet.

”Kreivitär de Salvertin silmät”, armoitettu naistenmies sanoi.

Mannerheim tuskin teki vaivalloista Pohjois-Afrikan matkaa vain seikkaillakseen huvin vuoksi kreivittären kanssa. Tulevat tapahtumat antavat vahvan syyn olettaa, että hänen tarkoituksenaan todella oli tarjota sotilaallinen kokemuksensa ja palveluksensa Ranskan siirtomaa-armeijan ja Lyauteyn käyttöön. Se olisi käytännössä tarkoittanut värväytymistä muukalaislegioonaan, sanoo Kallonen.

Vain kaksi vuotta myöhemmin Mannerheim toimi juuri näin.

Kallonen kuvaa kirjassaan Suomalaiset sotilaat muukalaislegioonassa (Readme, 2020) yksityiskohtaisesti, miten tapahtumaketju eteni.

Mannerheim oli kutsuttu vuonna 1922 Suomen Punaisen Ristin puheenjohtajaksi. Tähän tehtävään hän oli ryhtynyt tarmokkaasti, sillä tie vaativiin valtiollisiin tehtäviin näytti olevan hänelle tukossa. Kielitaitoisena, verkostoituneena ja edustavana maailmanmiehenä hän otti aktiivisesti osaa kansainvälisen Punaisen Ristin yhdistysten liiton kokouksiin.