Moralismin vastavoimat

Kaunokirjallisuus auttaa kohtaamaan elämän suttuisuuden ja monimutkaisuuden.

Essee
Teksti
Tommi Melender
Kuvitus
Pauliina Holma

Voit myös kuunnella jutun ääniversiona. Lukijana toimii a.i.materin koneääni Ilona.

Tyytyväinen hyrinä valtasi kirjallisuusmaailman, kun Ruotsin akatemia julkisti tämän vuoden Nobel-palkinnon saajan. Annie Ernaux on paitsi Ranskan merkittävimpiä nykyprosaisteja myös tinkimätön feministi ja humanisti. Ernaux’n teoksissa ilmenee ”idealistinen tendenssi”, jota Alfred Nobelin testamentti edellyttää palkittavalta kirjailijalta.

Vedonlyöntitoimistot listasivat etukäteen suosikiksi toisen ranskalaisen, Michel Houellebecqin. Hänen palkitsemisensa olisi epäilemättä aiheuttanut samanlaisen skandaalin kuin serbien sotarikosten vähättelystä syytetyn Peter Handken kolmen vuoden takainen Nobel.

Jos Ernaux edustaa ranskalaisen nykykirjallisuuden päiväpuolta, Houellebecq kuuluu sen yöpuoleen.

Houellebecq on antimoderni hahmo, joka suhtautuu vihamielisesti edistyksellisiin ihanteisiin. Nykypäivän vasemmistolla ei ole hänen mielestään muuta annettavaa kuin dogmaattinen antirasismi. Naiset puolestaan ovat parhaimmillaan tyydyttäessään miestä.

Kun Houellebecq julkaisi islamisoituvasta Ranskasta kertovan romaanin Alistuminen (suom. Lotta Toivanen), Libération-lehti kirjoitti, että hän palauttaa vaaralliset ääri­oikeistolaiset ajatukset ranskalaiseen kirjallisuuteen.

Se oli liioittelua. Yöpuolen ainekset eivät ole koskaan hävinneet ranskalaisesta kirjallisuudesta. Ne elää rehottavat ilman Houellebecqiäkin.

Kuluneen kesän keskustelunaiheeksi Ranskassa nousi Louis-Ferdinand Célinen (1894–1961) kauan­ kadoksissa olleen romaanin Guerre (suomeksi Sota) julkaiseminen. Teos sai riemastuneen vastaanoton. Kriitikot ylistivät sitä mestariteokseksi, ja kirjakaupat ovat myyneet sitä yli 150 000 kappaletta.

Céline teki läpimurtonsa 1932 ilmestyneellä esikoisromaanillaan Niin kauas kuin yötä riittää (suom. Jukka Mannerkorpi). Edistykselliset piirit lukivat sitä sodan ja kolonialismin vastaisena teoksena ja näkivät Célinessä katukielisen tyylitaiturin, työväenluokan Marcel Proustin.

Ylistys vaihtui halveksunnaksi, kun Céline julkaisi kolme juutalaisvastaista pamflettia vuosina 1937–1941. Niissä hänen vimmainen proosansa äityi suorastaan vesikauhuiseksi raivoksi. Juutalaiset edustivat Célinelle kaikkea pahaa maailmassa, heidät oli liiskattava kuin torakat.

Esseisti Adam Gopnik kirjoittaa The New Yorkerissa, että Célinen pamfletit eivät sisällöltään poikkea natsi-Saksan pahamaineisesta roskalehdestä Der Stürmerista. Tosin siinä missä Der Stürmer pelotteli lukijoitaan arjalaisneitoja raiskaavilla juutalaisilla, Céline houraili ranskalaismiehiä takaapäin tuuppaavilla juutalaishomoilla.

Toisen maailmansodan aikana Céline liputti avoimesti Saksan puolesta ja sanoi, että Saksan tappio tekisi hänestä ”loputtoman surullisen”. Vaikutusvaltaista yhteistoimintamiestä hänestä ei tullut, koska monet natsitkin kavahtivat hänen fanatismiaan.

Kun liittoutuneiden voitto kävi selväksi, Céline pakeni maanpetostuomion pelossa ensin Saksaan ja sitten Tanskaan. Pakolaisaikaa kuvaavassa teoksessa Linnasta linnaan (suom. Ville Keynäs) Célinen mielessä pilkahtaa Nobel-palkinto, mutta hän tajuaa mahdollisuutensa olemattomiksi: ”Yhtäkkiä, idea!… jos ne antaisivat minulle Nobelin palkinnon?… se auttaisi kaasulaskussa, veroissa ja porkkanoissa!… eivät ne mulkut sitä minulle anna! eikä heidän kuninkaansa! … kaikille hinttareille kyllä…”

Céline kirjoitti Guerren kaksi vuotta esikoisteoksensa jälkeen. Kirjallisuudentutkija Alice Kaplan aistii menneisyydestä naaratun teoksen herättämässä innostuksessa helpotuksen siitä, että se on peräisin pamfletteja edeltäneeltä ajalta.

”Voin kuulla tyytyväiset huokaukset: tässä on Céline ennen antisemitismiä, ennen yhteistoimintaa, ennen holokaustin kieltämistä, aivan kuin hänen itsepuolustuksensa – ’olen kirjailija enkä mitään muuta’ – olisi vihdoin saanut vahvistuksen ja pyyhkinyt pois pamflettien muiston”, Kaplan kirjoittaa New York Review of Booksissa.

Céline todella kuittasi syytökset juutalaisvastaisuudesta ja natsimielisyydestä sillä, että on vain kirjailija ja asettaa tyylin sisällön edelle. Hänen tekstejään ei pitäisi tulkita kirjaimellisesti, koska ne ovat enemmän poetiikkaa kuin politiikkaa.

1960- ja 1970-luvulla kirjallisuusväki hyväksyi Célinen lukuohjeen. Uuden polven ranskalaiset prosaistit ja runoilijat näkivät Célinessä hullun neron, joka toi rosoisen ja räävittömän ilmaisun vallankumouksellisella tavalla kertomakirjallisuuteen. Heidän silmissään pamfletit olivat ilkikurista leikkiä tai mielenhäiriön tulosta.

Tuuli kääntyi 1980- ja 1990-luvulla. Marguerite Duras’n ja Patrick Modianon kaltaiset prosaistit nostivat teoksissaan esille sodan traumoja. Samoihin aikoihin saivat suurta julkisuutta Klaus Barbien, Maurice Paponin ja Paul Touvierin sotarikosoikeudenkäynnit.

Célinen kiistanalaisuudesta kertoo se, että Ranskan kulttuuriministeriö joutui 2011 perumaan kirjailijan kuoleman 50-vuotispäivän kunnianosoitukset ja Gallimard-kustantamo 2019 pamflettien uudelleen julkaisun. Hankkeet olivat nostattaneet vastalauseiden vyöryn. Céline on monille ranskalaisille edelleen epähenkilö.

Suomesta katsottuna Célinen kaltainen hahmo saattaa tuntua etäiseltä, mutta maamme kirjallisuushistoriassa riittää natsi-Saksan ystäviä, joilla ei ollut moitteen sanaa juutalaisvainoista. Eivätkä he kaikki edusta rintamasukupolvea.

Pentti Linkolan mielestä natsi-Saksan suurin synti oli, että se hävisi sodan. Hän ei ollut Célinen kaltainen antisemitisti, mutta ei myöskään surkutellut holokaustin uhreja teoksessaan Toisinajattelijan päiväkirjasta (1979):

”Kai meidän on 1970-luvulla jo kyettävä fasisminkin uudelleenarviointiin ja tunnustettava se palvelus, minkä tuo filosofia jo 30 vuotta sitten teki vapauttaessaan maapallon kymmenien miljoonien ylensyövien eurooppalaisten kuormituksesta, niistä kuuden miljoonan lähes ihanteellisen kivuttomalla, elinympäristöä haittaamattomalla tavalla.”