Anakonda

Kankeata cha-cha-chata, ehdollinen vankeusrangaistus, tappio puoluejohtajakisassa. Mutta puolustusministerinä Antti Kaikkonen on pärjännyt niin hyvin, että keskustassa puhutaan jo presidenttiehdokkaasta.

politiikka
Teksti
Elina Järvinen
Kuvat
Aapo Huhta

Voit myös kuunnella jutun ääniversiona. Lukijana toimii a.i.materin koneääni Ilona.

 

Juho Romakkaniemi ja Antti Kaikkonen sanailevat Paavo-salin lavalla Musiikkitalon pohjakerroksessa. Romakkaniemellä on vaaleansininen kesäpuku, pastellisävyinen raitakravatti ja sänkiparta. Hän on Keskuskauppakamarin toimitusjohtaja.

Kaikkonen on puolustusministeri. Hänen pukunsa on tummansininen ja kravatti musta. Päälaella sojottaa ohut hiustupsu, joka ei ole totellut muotoilutuotetta.

Kaikkonen on juuri pitänyt puheen Keskuskauppakamarin ajankohtaisseminaarissa Helsingissä. Alkuun hän on pahoitellut, että puhe ”on jäykänlainen”. Ajat ovat nyt sellaiset. Mutta ehkä ”tuo Romakkaniemi” vapauttaa tunnelmaa lopuksi.

Viidessätoista minuutissa Kaikkonen on käynyt läpi Venäjän hyökkäyksen, Ukrainan vastarinnan ja Suomen avun. Hän on saanut kuuluvat aplodit salista, ja Romakkaniemi on noussut lavalle kiittämään.

”Mehän Antin kanssa tunnemme hyvin pitkältä ajalta”, hän sanoo. 2000-luvun alussa kumpikin johti nuorisojärjestöä, Kaikkonen keskustan ja hän kokoomuksen.

”Ja kun katsoo, miten nuoria miehiä me ollaan, niin ei uskois.”

Romakkaniemi muistelee, kuinka he Kaikkosen kanssa tutustuivat viisitoista vuotta sitten Natoon. Yhdysvaltain ulkoministeriö oli kutsunut suomalaisia päättäjiä Brysselin päämajaan.

”Minulle jäi siltä matkalta mukaan muun muassa Nato-kalvosinnapit ja -kravatti”, Romakkaniemi sanoo. Hän oli kiihkeä jäsenyyden kannattaja jo silloin.

”Muistatko, jäikö itsellesi mitään lahjatavarakaupasta mukaan?”

Kaikkosen suupielet nykivät. Yleisöä huvittaa. Heitä on salissa sataviisikymmentä ja etäyhteyksien päässä suurin piirtein saman verran.

”Itse asiassa, ostin sellaisen Nato-collegepaidan”, Kaikkonen sanoo. Paidan rinnuksessa oli puolustusliiton tähtitunnus. ”Mutta sitä on voinut käyttää vain sopivasti harkituissa tilaisuuksissa.”

Romakkaniemi: ”Puita hakatessa.”

Suomen virallinen linja sopi Kaikkoselle oikein hyvin. Silloin alkuvuonna 2007, kun hän matkusti päättäjien kanssa Naton päämajaan.

Suomi tekee tiiviisti yhteistyötä mutta ei hae Naton jäsenyyttä. Kuten ei Ruotsikaan.

Romakkaniemi oli sen sijaan kannattanut jäsenyyttä näkyvästi jo viisi vuotta aiemmin. Hän oli esittänyt, että kokoomus ryhtyisi puolueena ajamaan asiaa.

Naton päämajasta tuli mukaan paitsi kalvosinnapit ja kravatti myös pyyhe ja muki.

Liittoutumattomuus ei silti ollut Kaikkoselle ”mikään dogmi”. Hän ajatteli niin kuin politiikassa kuulemma yleensä ajattelee: päätökset perustuvat realistiseen tilannearvioon ja käytettävissä oleviin vaihtoehtoihin. Niistä valitaan paras tai vähiten huono.

Elokuussa 2019 Kaikkonen kirjoitti blogiinsa, että ”Nato-korttia ei kannata pelata”. Kokoomus oli vaatinut jäsenyyttä. ”Torjun kokoomuksen näkemyksen Nato-kysymyksessä.”

Tämän kevään kuukausina kanta muuttui. Mutta kun Kaikkoselta kysyy, miten ja milloin se tarkalleen ottaen tapahtui, saa polveilevia, vaikeasti tulkittavia vastauksia.

Kypsymisprosessia, pohjatyötä ja taas prosessia, joitakin aikoja.

”Ehkä palaan tähän mahdollisissa muistelmissani”, hän sanoo.

Ja kun inttää: ”No voin vielä miettiä… voinko sanoa enemmän.”

Kaikkosesta tuli puolustusministeri kesäkuussa 2019. Pääministeri oli silloin Sdp:n Antti Rinne. Kun Rinne puhui uuden hallituksen puolesta presidentti Sauli Niinistölle, hän sanoi:

”Tämä hallitus on sitoutunut siihen, että reilulla ja oikeudenmukaisella tulevaisuuspolitiikalla huomenna on paremmin kuin tänään. Niin Suomessa, Euroopassa kuin kansainvälisesti.”

Huomenna ei ollut paremmin, mutta sitä Rinne ei voinut tietää. Kuten ei sitäkään, ettei puoli vuotta myöhemmin olisi enää pääministeri.

Kaikkonen oli ollut kansanedustaja yli viisitoista vuotta muttei ministeri koskaan ennen. Kentällä toivottiin, että hän alkaisi raportoida kaudestaan. Mitä kaikkea ministerin tehtäviin kuuluu? Kenttä tarkoittaa ”satunnaisia ihmisiä siellä täällä”, Kaikkonen itse määrittelee. ”Äänestäjiä ja muita tuttuja.”

Hän ryhtyikin toimeen. Kirjoitti kuulumisiaan blogiin.

”Tässä on viimeisten viikkojen aikana ollut taas monenlaista”, hän aloitti marraskuussa 2019.

”Tässä ollut vähän kaikenlaista”, hän summasi joulukuussa.

Toukokuussa: ”Tässä on takana melkoiset viikot.”

Vuoden kuluttua huhtikuussa: ”Tässä on takana melkoiset viikot, melkoiset päivät.”

”Tässä on nyt ollut vähän kaikenlaista”, huhtikuussa 2022.

Piti olla niin, että ministerikauteen kuuluu kolme isoa asiaa: hävittäjähankinnat, puolustusselonteko ja asevelvollisuusselvitys. Tuli lisäksi maailmanlaajuinen kulkutauti, sota ja Nato.

”Tässä on viimeisten viikkojen aikana ollut taas monenlaista.”

Venäjän hyökkäys ei lopulta ollut yllätys.