Suomi mainittu, taas
Ukrainan sota ja Nato-jäsenyys saivat aikaan mediaryntäyksen Suomeen. Ulkomaiset toimittajat ovat jo neljän vuoden ajan käyneet tekemässä saman kierroksen ja kertomassa saman tarinan.
10
MIN
Siellä se töröttää. Suomen merkittävin nähtävyys. Helmikuun viimeinen lumipyry on niin sakea, että noin sadan metrin päässä olevan aidan näkee vain siristämällä. Sittenkään ei ole varma, kuinka korkea se on.
Kaakkois-Suomen rajavartioston apulaiskomentaja Antti Virta viittoilee toimittajajoukolle. ”Baarbwaijer.” Päällä on piikkilankaa, siksi aitoja näyttää tällä kelillä olevan kaksi.
Kolme ulkomaista toimittajaa ja kuvaaja kuikuilevat harmauteen.
Tässä, Virolahden Kurkelassa, Suomen ja Venäjän raja on kapeimmillaan. Jos odotti näyttävää sotilasaluetta, joutuu pettymään.
Peltotien päässä nököttää pieni yksinäinen työmaaeste, jossa lukee rajavyöhyke. Toinen kyltti varoittaa kameravalvonnasta.
Ympärillä on pelkkää valkoista aukeaa ja yksi punamullan värinen maalaistalo. Monet toimittajat ovat pyrkineet asukkaan kanssa puheisiin, onhan talo, hyvänen aika, lähes Venäjällä, mutta asukas ei ole ollut kovin myötämielinen. Jos antaisi yhden haastattelun, käyntejä ei saisi loppumaan.
Samasta syystä toimittajia ei viedä raja-aidalle saakka. Puolalainen ja saksalainen harmistuvat. Mutta jos veisi yhden, pitäisi viedä kaikki.
Tunkua totisesti olisi. Siitä lähtien, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, Suomessa on käynyt satapäin kansainvälisen median edustajia. Monet tulevat jo toista tai kolmatta kertaa.
Reportaasit ovat yllättävän samanlaisia. Kaikki haluavat käydä samoissa paikoissa, puhua samoille ihmisille ja ottaa samat kuvat. Käydään tekemässä sama juttu uudelleen ja uudelleen.
Usein se alkaa rajalta.
Nyt mediasirkus on mennyt niin pitkälle, että tulee jo toimittaja tekemään juttua toimittajista.
Ensin on seisottu tunnin verran Vaalimaan suljetun rajanylitysaseman edessä. Pipojen päälle on ehtinyt sataa muhkea lumikinos. Slovenialainen on lenkkareissa, muttei valita kertaakaan.
Rajan tarjoamat toimittajakierrokset ovat nykyään tällaisia kaksiosaisia: aluksi aukeamattomat puomit ja sitten mahdollisuus sanoa, että on ”nähnyt” raja-aidan.
Kerran tai pari vuodessa järjestetään erillinen mediapäivä, jolloin aitakatselmus on kattavampi. Viime vuonna päivään osallistui kolmisenkymmentä toimittajaa seitsemästä eri maasta.
Apulaiskomentaja Virta selittää, ettei Suomea toistaiseksi uhkaa mikään, vaan tarkoitus on varautua kaikkiin mahdollisiin uhkiin. Raja-aita rakennetaan ennen kuin mitään on varsinaisesti ehtinyt tapahtua.
Virta on luotsannut toimittajakierroksia vasta vuoden verran, mutta ehtinyt antaa haastatteluita jo parinkymmenen eri maan medialle. Hän osaa repliikkinsä ulkoa. Ulkomaiset toimittajat haluavat kuulla juuri varautumisesta, sillä he ovat lukeneet muista ulkomaisista medioista, että Suomi on varautumisen mallimaa.
Kaakkois-Suomen esikunnassa panostetaan erityisesti Saksan ja Ranskan päämedioiden vierailuihin, sillä niihin halutaan ”syöttää viestejä”, Virta sanoo. Selittää, millaista EU:n ulkorajoilla oikeasti on. Silloin haravoidaan etukäteen, millaisista asioista maissa on keskusteltu ja onko esimerkiksi vastustettu jotakin tiettyä asiaa.
Osa toimittajista tulee valmistautuneempina, osa vähemmän. Kerran japanilaisille piti näyttää kartasta rajan sijainti, vaikka he olivat käytännössä seisoneet sen päällä.
Yleisin kysymys: Pelottaako?
Tällä kertaa toimittajajoukko on erityisen kiinnostunut siirtolaisten tilanteesta. Kysymykset ovat tiukempia ja asiantuntevampia kuin yleensä.
Miksi te puhutte maahanmuuttajista aseina? Jos he ovat aseita, mitä he tuhoavat? Onko teillä jotain tietoa siitä, että rajan takana on maahanmuuttajia odottamassa? Mistä tieto on peräisin? Miten rajavartijat aikovat selviytyä turvapaikkapäätösten tekemisestä? Pystyisitkö itse kuvittelemaan, että työntäisit raskaana olevan naisen takaisin rajan toiselle puolelle?
Virta vastailee rauhallisesti, yrittää luovia. Hän sanoo yllättävän harvoin, ettei voi kommentoida. Saksalainen ja puolalainen ovat vaikuttuneita. Monissa maissa on toisin, Puolassa varsinkin. Haastatteluita ei saa ja rajaviranomaiset suhtautuvat vihamielisesti.
Virta on tyytyväinen. Juuri sellainen vaikutelma on tarkoituskin antaa.
Vaalimaan rajanylityskylä Virolahti ei ole mikään varsinainen turistikeidas. Se on paikka, jollaisia kansainväliset mediat tuntuvat rajatarinoihinsa etsivän.
Piti tulla hotelli, kylpylä ja luksuskasino, tulikin peltihalli ja Rajamarket. Edukkaat tiskitabletit ja kahvikapselit on ladottu niin koskemattomiksi riveiksi, että ne näyttävät lavasteilta.
Ulkomainoksissa tarjotaan vuokrattavaa liiketilaa ja vapaita mainospaikkoja. Parkkihalliin koetetaan houkutella veneiden talvisäilyttäjiä.
Toisella puolella tietä rapistuu venäläiseen makuun rakennettu ostoskeskus Zsar. Se oli ikään kuin Tuurin kyläkaupan ja itäeurooppalaisen teemapuiston sekoitus. Tarkoitus oli myydä merkkituotteita outlet-hinnoin, ja jonkin aikaa kauppa kävikin, kunnes alkoi pandemia, sitten sota.
Tuli konkurssi ja huutokauppa, jossa korkein tarjous oli 70 000 euroa. Edes Virolahdelta ei saa omakotitaloa sillä hinnalla.
Kylän ainoa huoltoasema pani lapun luukulle jo vuosia ennen muita Teboileita.
Viime kesänä Virolahti joutui kriisikuntamenettelyyn. Ei ollut selvää, pystyisikö se takaamaan asukkaiden lakisääteisiä palveluita.
Jostain syystä ulkomaiset toimittajat eivät koskaan pysähdy Virolahdelle kyselemään. Mediahuomio on sillä tavalla itseään ruokkiva ilmiö.
Sen sijaan lähes kaikki menevät Lappeenrantaan tai Imatralle.
Suomi ei ole koskaan saanut niin paljon mediahuomiota kuin sinä vuonna, kun sota alkoi ja Suomi päätti liittyä Natoon.
Tavallisesti Suomi esiintyi ulkomaisten medioiden otsikoissa noin 200 000 kertaa vuodessa, mutta vuonna 2022 luku kolminkertaistui 600 000:een. Ulkoministeriön maakuvayksikön mukaan Suomi ”profiloitui” huoltovarmuuden ja kokonaisturvallisuuden kautta.
Toimittajia virtasi kaikkialta maailmasta: Euroopasta, Pohjois-Amerikasta, Australiasta, Aasiasta. Suurimmat uutistoimistot, katsotuimmat kanavat ja arvostetuimmat sanomalehdet vierailivat.
Moni on tullut itsenäisesti, mutta myös ulkoministeriö ja edustustot ovat tuoneet mediaa ihastelemaan suomalaista kokonaisturvallisuutta. Neljän vuoden aikana tätä varten räätälöidyillä ryhmämatkoilla on käynyt yhteensä ainakin 107 toimittajaa. Sellaisista tiedostusvälineistä kuin The Economist, Der Spiegel, Le Figaro ja El País.
Turvallisuusuutisoinnissa on jotain samaa kuin laatulehtien saunajutuissa ja henkilökuvissa Sanna Marista. Niitä tehdään pitkään ja perusteellisesti ja ne kyllä pitävät paikkansa, mutta ovat vähän vieraita ja imartelevan yksipuolisia.
Artikkeleissa maailman onnellisin kansa muistelee päivät pitkät talvisotaa ja harrastaa töiden jälkeen siviilipuolustusta.
Tuskin edes Suomen brändityöryhmä olisi onnistunut löytämään niin kertakaikkisen turvallista, kokonaisvarautunutta, kriisinkestävää ja puolustuskykyistä maata kuin The Financial Times onnistui Helsingissä vieraillessaan.
Maakuvayksikkö itse asiassa kiinnitti asiaan huomiota: Suomeen ja turvallisuuspolitiikkaan liittyvä uutisointi on laajalti myönteistä tai jopa ihailevaa, se kirjoitti vuosittaisessa mediaseurantaraportissaan.
Kesällä 2024 hyväksytty käännytyslaki sentään herätti hieman kritiikkiä Saksassa, Espanjassa, Kreikassa ja Etelä-Amerikan maissa.
Venäjällä on kirjoitettu paljon, muttei moneen vuoteen juuri mitään positiivista. Valtionmediassa Suomi on entinen hyvä kaveri, joka on lakannut ymmärtämästä omaa parastaan.
Kansainvälinen uutisointi väheni, kun Nato-prosessi päättyi, mutta erityisesti itäraja ja väestönsuojelu pysyivät otsikoissa.
Kun toimittajat alkoivat pyöriä Imatralla, moni halusi reportaaseihin paikallisväriä.
Täytettä, yrittäjä Tiina Kärkäs-Sund sanoo.
Hänellä on keskustassa vaateliike Virkkukoukkunen, uudelta nimiltän VirQ, jonka julkisivu on pirteän koristeellinen. Ennen se oli somistettu vaaleansinisin nukkekotimaisin ikkunateippauksin, nykyään punasävyisellä kukkakuosilla.
Sisään lappasi ranskalaisia, japanilaisia, australialaisia ja Al-Jazeera. Toisinaan delegaatiot tulivat kaupungin tai Etelä-Karjalan yrittäjien lähettäminä, toisinaan vain ilmestyivät kadulta.
Kärkäs-Sundista tuntui, että jokainen tuli yksitellen tekemään saman jutun.
Joka kerta samat kysymykset. Miten rajan sulkeminen on vaikuttanut? Miten Imatralla pärjätään ilman venäläisiä asiakkaita? Ja ennen kaikkea: pelottaako?
Kärkäs-Sund yritti sanoa, ettei hänen asiakkaissaan ylipäätään ollut juurikaan venäläisiä. Ihmiset elivät aivan normaalia elämää, mitä nyt kaupungilla oli vähemmän väkeä.
Toiset kuuntelivat, toiset olivat jo päättäneet maalailla maailmanloppua.
Kärkäs-Sund koetti tarjoilla juttuvinkkejä. Oli ihmeellisiä luontokohteita, jugendlinna, Karjalan murre, asutusta kivikaudelta alkaen ja puuhataan alueella kuulkaas aitoa Imatra-viinaakin! Kukaan ei tarttunut.
”Vaikka nythän tänne mahtuisi hyvin matkailemaan”, Kärkäs-Sund sanoo.
”Sen kerran kun hyö tänne vaivautuu, voisi vähän laajentaa.”
Samat kysymykset kysytään myös kaupunginjohtaja Matias Hildeniltä. Nytkin oli juuri käynyt brittiläisen The Independentin toimittaja ja toistanut ne.
Toisinaan kyllästyttää puhua samoja asioita. Hilden ei keksi yhtäkään kysymystä, joka olisi varsinaisesti yllättänyt.
Sen sijaan toimittajat ovat melkein joka kerta yllättyneitä, kun Hilden kertoo rajasulun vaikutuksista metsäteollisuuteen ja puunhankintaan. Sitä ei jotenkin ole tajuttu missään.
Nyt toimittaja oli yöpynyt Valtionhotellissa, siellä jugendlinnassa, ja ollut innoissaan. Oli pohtinut ääneen, voisivatko brittimatkailijat olla kiinnostuneita Imatrasta, kysellyt vähän turismista.
Se oli Hildenistä hienoa.
Itärajalta toimitusdelegaatiot suuntaavat Helsinkiin.
Tummansiniseen univormuun pukeutunut Helsingin pelastuslaitoksen viestintäasiantuntija Nina Järvenkylä ohjaa norjalaisen tv-ryhmän Hakaniemen torin alle Merihaan kalliosuojaan.
Vaaleiksi maalattuihin aaltoileviin seiniin on kiinnitetty pahvikuvia sählypalloista.
Onko tämä se paikka, missä Volodymyr Zelenskyi kävi, norjalainen kysyy.
Järvenkylä selostaa dual usesta, väestönsuojien kaksoiskäytöstä. Tiloja on vuokrattu yrittäjille: on kuntosalia, palloiluhallia ja kahviota.
”Rakastan kahvia!” norjalaistoimittaja suorastaan huudahtaa.
Järvenkylä hymähtää. ”Et täällä.”
Norjalaiset ovat parin päivän juttukeikalla. Edellisenä päivänä he ovat käyneet Suomenlinnassa kyselemässä vastaantulijoilta, miltä tuntuu asua Venäjän vieressä. Ei kuulemma oikein miltään.
”Suomalaiset ovat niin rauhallisia ja hillittyjä.”
Toimittaja on pakannut reppuun pienen Suomen lipun. Se on valokuvia varten, on tullut ”taiteellinen idea”.
Merihaan suojassa on käynyt neljän vuoden aikana noin 350 tiedotusvälinettä ja 400 toimittajaa.
Vierailuja oli jo aiemmin jonkin verran. Kun Donald Trump ja Vladimir Putin tapasivat Helsingissä vuonna 2018, yhdysvaltalainen CNN kuvasi uutispätkän Merihaan bunkkerissa. Monet tulivat sen innoittamina.
Mutta ei se ollut mitään verrattuna kevään 2022 ryntäykseen.
Aluksi viestintäyksikön päällikkö Anna Lehtiranta otti vieraita vastaan ja buukkasi pelastuslaitoksen väestönsuojeluasiantuntijoita puhumaan.
Vierailuja kertyi niin paljon, että oli pakko keksiä toinen tapa. Matkaoppaan tehtävät eivät varsinaisesti kuulu pelastusviranomaisten virkatöihin, eivätkä toimittajat kaivanneet kovin teknisiä yksityiskohtia.
Mediavierailut siirrettiin kokonaan viestinnälle.
Järvenkylä osaa kertoa tarpeeksi asiantuntevasti, että seinät eivät ole luodinkestävät, sillä jos räjähde eksyisi bunkkeriin, se aiheuttaisi kimmokkeita. Tai että sinisiä, kolmetuhatkiloisia ovia on aina kaksi peräkkäin, jotta niiden väliin voidaan pystyttää suihkut myrkkyjäämien varalta.
Hän on koettanut kehittää tarinoita elävöittämään kierroksia. Selostanut lukemattomia kertoja mökistään Nuijamaalla ja iäkkäästä äidistään sauvakävelemässä kiikaroimaan Suursaarta.
”Oletteko kuulleet 72 tunnin kotivarasta?”
Norjalaiset ovat erityisen kiinnostuneita kriisiajan wc-ratkaisuista.
Järvenkylä usuttaa toimittajaa kokeilemaan näytösluontoisesti kasattua kerrospunkkaa. Toimittaja kieltäytyy ensin kohteliaasti, luovuttaa sitten ja ähkii alapedille makaamaan.
”Miten… mitä…”
”Älä satuta itseäsi!”
Puolentoista tunnin kierroksen päätteeksi Järvenkylän on heilutettava minuuttitolkulla pientä Suomen lippua naamansa edessä.
Sosiaalisen median vaikuttajia Helsinki ei juuri ota vastaan.
Ainoastaan sellaisia, jotka tulevat ministeriön tai edustuston lähettäminä. Yhdysvaltalainen tubettaja Johnny Harris esimerkiksi. Videolla on 4,6 miljoonaa katselukertaa.
Mutta kun toinen lähetti suoran haastattelupyynnön, viestinnässä suhtauduttiin epäileväisesti.
Pyyntö lähetettiin tavallisesta Gmail-osoitteesta. Siinä toivottiin, että suojassa voisi järjestää jonkinlaista actionia.
Järvenkylä ryhtyi selvittämään, oliko lähettäjä se, kuka hän väitti olevansa. Oli se.
Järvenkylä vastasi, ettei pelastusviranomainen ryhdy järjestämään väestönsuojassa minkäänlaista viihdeaktiviteettia.
MrBeast ei päässyt Merihaan palloiluhalliin. Hän on maailman tunnetuin tubettaja.
Oikaisu 7.4.2026 klo 11.59: Korjattu luoti räjähteiksi kohdassa, jossa kirjoitettiin luotien eksymisestä bunkkeriin ja seinien luodinkestävyydestä.