Pekka Haavisto yrittää voittaa vaaleissa punavihreiden äänet olematta yhtään punainen

Helsingin Kansalaistorilla näyttävät olevan kaikki. On Nuuskamuikkunen vihreine tötteröhattuineen. On ainakin 180 senttiä pitkä ja kymmeniä kiloja painava bakteeri. On jostakin trooppisten lintujen tarhasta karanneelta vaikuttava oranssinokka.

Yhtäkkiä vilinästä erottuu Olli Rehn (kesk). Hänkin on joutua Pekka Haaviston (vihr) kannattajakortteja keräävien vapaaehtoisten uhriksi. Vasta viime hetkellä yksi kerääjistä hoksaa, ettei maksa vaivaa yrittää.

Korttien kerääjät ovat saaneet kuningasidean. Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan uusille opiskelijoille järjestämä Fuksiseikkailu on juuri alkamassa. H-hetken lähestyessä lähtöpaikalle valuu koko ajan lisää Haaviston potentiaalisia äänestäjiä.

Korttipino kasvaa kuitenkin odotettua hitaammin. Presidentinvaalit eivät ole fukseilla juuri nyt mielessä päällimmäisenä. Illan seikkailu, sen jälkeen järjestettävät juhlat ja parhaan asun palkinto kiinnostavat enemmän.

Mutta välillä tärppää. Muutama uusi sosiologian opiskelija on vetäytynyt hulinasta sivummalle. Melkein samanikäinen kerääjä käy suoraan asiaan.

”Jos mielitte Pekasta presidenttiä, kannattaa kortti kirjoittaa”, hän kannustaa. ”Tässä on vähän sama logiikka kuin äänestämisessä, mennään kynällä ja paperilla.”

Kohta Haavistolla on taas kaksi uutta kannattajaa.

Politiikka on paradoksien taidetta.

Haavisto on varteenotettavista presidenttiehdokkaista vanhin ja myös kokenein, mutta silti hänen kampanjassaan lasketaan paljon nuorten äänestäjien varaan.

Hän on ollut ministerinä pitempään kuin yksikään tähänastinen presidentti Urho Kekkosta lukuun ottamatta. Kansanedustajana hän on toiminut kauemmin kuin Alexander Stubb (kok), Olli Rehn (kesk) ja Jussi Halla-aho (ps) yhteensä. Häntä vanhempana presidentiksi on viimeksi tullut J. K. Paasikivi.

Vuodet ovat jättäneet jälkensä. Nuori Haavisto kieltäytyi aseista, erosi kirkosta ja vastusti muiden vihreiden tavoin tiukasti ydinvoimaa. Asevelvollisten tutkijalautakunnan edessä hän selitti olevansa niin tiukka pasifisti, että kertoi harkinneensa kieltäytymistä siviilipalveluksestakin.

Nyt hän on liittynyt takaisin kirkkoon, vienyt Suomen Natoon ja hyväksynyt ydinvoiman osaksi vihreiden ilmastopolitiikkaa. Jo ­kauan sitten hänestä tuli ensimmäinen sivari, joka on käynyt valtakunnallisen maanpuolustuskurssin.

Muutama vuosi sitten hänen puheilleen tuli nuori joka mietti, menisikö sivariin vai rauhanturvaajaksi. ”Mene intin kautta rauhanturvaajaksi”, Haavisto suositteli.

Muutos näkyy myös olemuksessa. Prässit suorassa, taskuliina ojennuksessa kulkevaa pukumiestä on vaikea tunnistaa samaksi poliitikoksi, joka nuorena sai puhemieheltä huomautuksen, että eduskunnan käytävillä ei sovi kulkea sukkasillaan.

Pekka Saurin mielestä Haavistossa on kuitenkin yhä paljon samaa kuin vuosikymmeniä sitten, kun he tutustuivat. Sauri kuuluu Haaviston tavoin alkuvihreiden helsinkiläiseen ydinryhmään, ”pyhään perheeseen”. Yhdessä he muun muassa tekivät pienilevikkisiä kulttuurilehtiä, Kompostia ja Suomea.

”Meitä kiinnosti ympäristön ja ihmisen toiminnan yhteensovittaminen”, Sauri muistelee. ”Ja koimme, että ihmiskunnan ongelmat eivät olleet enää kansallisia.”

Molemmat teemat ovat yhä Haavistolle tärkeitä. Mitä pitempään hän on ollut politiikassa, sitä enemmän painopiste on kuitenkin siirtynyt kansainvälisiin kysymyksiin. Kun hän avasi lokakuun alussa virallisesti kampanjansa, puheessa oli kaksi kappaletta ympäristöasioista. Melkein koko muu puhe käsitteli ulkopolitiikkaa.

Vihreät korostavat mielellään, että heitä ei voi vanhojen puolueiden tavoin sijoittaa perinteiselle oikeisto–vasemmisto-janalle. Haaviston kohdalla tehtävän vaikeus vielä korostuu. Hänen on arveltu jopa tietoisesti pyrkineen välttämään leimautumista kovin puoluepoliittiseksi.

Haaviston tämä piirre on herättänyt aika ajoin vasemmalla katkeruutta. Erkki Tuomioja (sd) purki kevään 1995 eduskuntavaalien jälkeen turhautumisensa sanoiksi päiväkirjassaan. Noissa vaaleissa Haavisto yllättäen tippui eduskunnasta, vaikka oli vihreiden puheenjohtaja.

”Myötätuntoani Haavistoa kohtaan rajoittaa se, että katson hänen putoamisensa osin itseaiheutetuksi hänen toistuvilla ’ei ainakaan punavihreää hallitusta’ -lausunnoillaan”, Tuomioja kirjoitti.

Samantapainen keskustelu syntyi kesällä, kun Haavisto kielsi Ilta-Sanomissa olevansa ”yhtään punainen”. Myöhemmin vasemmistoliiton puheenjohtaja Li Andersson viittasi tähän kommenttiin, kun hän kertoi harkitsevansa asettumista itse ehdolle.

Haaviston kanssa samassa hallituksessa istunut sosiaalidemokraatti arvelee, että erottautuminen punavihreydestä on ollut myös keino laventaa omaa äänestäjäkuntaa. Eduskuntavaaleissa se on lisäksi auttanut pitämään vihreiden hallitusovia auki eri suuntiin.

Haavistoa erottaa vasemmistosta erityisesti talouspolitiikka. Yhteinen sävel löytyy helpommin eettisissä ja moraalisissa kysymyksissä ja ”arvopohjaisessa ulkopolitiikassa”. Sen sijaan hänen ei muisteta profiloituneen kovin näkyvästi esimerkiksi työelämän asioissa – paitsi silloin, kun niillä on selvä kytkentä ihmisoikeuksiin.