Valiotekstit 2022

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

MARKUS KONTTINEN

Nurmon lukio

Kaikenkieliset kädelliset

Tuntuu surkuhupaisan ironiselta sanoa, että häpeän pitkän englannin laudaturiani. Itse arvosanassa ei toki ole mitään vikaa: lompakonsaumojani venyttelevät stipendirahat ja hoosiannaa hoilaava opettajakunta voivat ylioppilasjuhlien päätteeksi jopa hieman hymyilyttää. Ongelma ei tällä kertaa ole laadussa, vaan määrässä. Neuroplastisuutensa kultakautta elävä pääkoppani osaa tulkita aitoa ja autenttista Shakespearea ja suoltaa suuni kautta brittiaksenttia varsin mallikkaasti, mutta jättää silti kansainvälisessä kommunikaatiossa paljon varaa kehitystoiveille. Saksan kieli tuo mieleeni vain Rammsteinin tautologiset lyriikat, japanin rooli sanavarastossani rajoittuu sushiin, sashimiin ja seppukuun ja heprea on edelleen täyttä hepreaa. Suomenruotsalaisia tervehtiessäni irvistän kiusallisesti ja kajautan tarpeen tullen ilmoille vain melodialtaan oikeaoppisen snapsvisan ja Mensan kielivir­tuooseja kuhisevissa kevätkokouksissa tunnen itseni lukutaidottomaksi luolamieheksi. Akateemisilla parametreilla erinomaisesta kaksikielisyydestäni huolimatta en ole YK-johtajiston märkä päiväuni, vaan kansainvälisyyden irvikuva.

Yhden abiturientin kommunikaatiokykyjen karu kohtalo saattaa korkeintaan herkistää ruotsinopettajani kyynelten partaalle, mutta laajemmalla mittakaavalla tarkasteltuna keskustelutaitojemme kehitys saisi kovanaamaisimmankin kielitieteilijän vollottamaan vuolaasti. Näyttöpäätteiden välityksellä elämäämme saapastellut englanti on saapuessaan sylkäissyt jokaisen vähemmistökielen nuhjuisille kengille ja polkenut suomen sanakirjan tunnistuskelvottomaksi anglismisopaksi. Inuittikielet rääkyvät henkitoreissaan, eikä afrikkalaisesta heimonaksuttelusta irtoa iloa enää kenellekään. Kielten moninaisessa maailmassa vallitsevalle myllerrykselle on kuitenkin surkuhupaisan yksinkertainen syynsä – käytäntö. Suomalaisessa pikaruokaravintolassa Texas BBQ Steakhouse -hampurilaisen nimen ensimmäisellä yrityksellään oikeaoppisesti ääntävä asia­kas nousee palveluprioriteettilistan kärkeen, kun taas saameksi Alepassa asioiva saa osakseen alipalkattujen kesähessujen kummeksuvia katseita. Kieli on kommunikaation väline, jonka toiminnallisen tehokkuuden edellytyksenä on molemminpuolisuus. Ei siis ihme, että jo valmiiksi heikossa asemassa olevat kielet päätyvät verbaalisen työttömyystuen varaan, kun uusi tulokas toteuttaa viestintätehtävän paljon paremmin. Mutta jos suunsoitto on vain yksinkertainen keino mielipiteiden, syntymäpäiväonnittelujen ja verkkofoorumisolvauksien jakeluun, miksi maailmamme kielellinen kehitys herättää huolta? Menetämmekö jenkkiläisjutustelun puoleen kääntyessämme jotain merkityksellistä, ja onko kutistuvaa maailmaamme puhuttelevaan kielipulmaan yksiselitteistä syytä saati ratkaisua?

Juha Merimaan artikkelissa ”Mitä tapahtuu maailman pienille kielille?” (Yliopisto-lehti, 12.6.2018) pureudutaan maailmanlaajuisen kielikadon syihin ja seurauksiin. Artikkelissa haastatellun kielitieteilijä Annika Pasasen mukaan kielten katoaminen arkisesta keskustelukulttuurista ei ole satunnaisesti ailahtelevan kansansuosion tai trendikkäiden ilmaisujen synnyttämä sivuseikka, vaan poliittisen päätöksenteon puusilmäisyydestä alkunsa saava kehityskulku. Ongelman perustavanlaatuisimpiin ruokkijoihin lukeutuvat muun muassa eurooppalaisen nationalismin ja yksikielisten kansallisvaltioiden ihanteet. Kun valtion rajat on hutiloiden rustattu permanenttitussilla karttapalloon, jokainen viivarykelmän sisäpuolelle jäänyt on yhden ja saman kielen syntyperäinen ystävä. Karjalassa kasvanut saa luvan sönköttää venäjää, halusi tai ei. Pasanen kertoo samanlaisten menettelytapojen näkyvän myös eurooppalaisten suurvaltojen ulkopuolella. Siirtomaa-ajan päätyttyä Afrikan itsenäistyneet valtiot jäivät alkuperäisheimojen asuttamiksi epäyhtenäisiksi maalänteiksi, joiden asukeilla ei ollut harmainta aavistustakaan yhtenäisen kulttuurin tai kielen käsitteistä. Ongelma ratkaistiin lätkäisemällä entisen isäntämaan kirjoitusjärjestelmä uunituoreen valtion virallisiin asiakirjoihin ja toivottamalla hyvää päivänjatkoa. Seurauksena syntyi lukuisten vähemmistökansojen kontolle jätetty sekamelska, johon on vain yksi, riittämätön ratkaisu – isäntäkielen ihanteisiin sopeutuminen.

Pienten vähemmistökielten joukkotuho on eittämättä traagista, mutta en usko ongelmiemme päättyvän tähän. Globalisoituvassa maailmassamme nationalismi ja itsenäiset kansallisvaltiot ovat tippuneet trendikelkasta, Suomen Nato-kysymys on kaikkien huulilla ja EU:n sikarisuiset suurherrat kaavailevat mantereelle jo yhteistä puolustusbudjettia. Kansainvälistyminen on muokannut perustavanlaatuisesti politiikkaamme, kulutustottumuksiamme ja sosiaalisia suhteitamme, joten olisi naiivia olettaa, että kielenkäyttöömme kohdistuvat muutokset jäisivät vain kieliopin konventioilla hupsuttelevien lainasanojen tasolle. Jatkossa yhteistä kieltä ei välttämättä tyrkytetäkään vain valtioiden, vaan myös mannerten ja maailman tasolla. Suomalaiset ovat uusia saamelaisia, ja sivistynyt maailmankansalainen mongertaa vain brittien tai mandariinikiinan mallin mukaan.

Mutta onko traditioiden sivuun sysääminen ja kielimaailman yhdenmukaistavalle kehitykselle antautuminen välttämättä paha asia? Merimaan haastatteleman suomalais-ugrilaisten kielten professorin Riho Grünthalin mukaan on. Kielet eivät ole ainoastaan kasvottomia viestintävälineitä, vaan kulttuurillisen perinnön ja identiteetin verbaalisia ilmentymiä. ”Kun kieli menetetään, menetetään pala kulttuuria”, toteaa Grünthal. Kansainvälisten markkinointisloganien riepoteltavaksi antautuessamme me suomalaiset emme siis luovu vain sekavista sijamuotolistoistamme, vaan myös kulttuuristamme, perinteistämme ja lopulta myös itsestämme. Tästä kärsivät kalevalakansan lisäksi kaikki muutkin. Mämmin muuttuessa Coca-Colan makuiseksi monikulttuurista maailmaamme rikastavat nyanssit haihtuvat yksi kerrallaan tuhkana tuuleen, ja lopputuloksena syntyy dystooppisen homogeenista ihmissakkaa, jota yhdistävät sanavaraston lisäksi vain rahanhimo ja McDonald’sin kultaiset kaaret.

Tulisiko meidän siis sulkea satamamme, kaataa verkkoantennimme ja vetäytyä äänieristettyyn bunkkeriin nakertamaan ruisleipää ja lukemaan Vänrikki Stoolin tarinoita? Enpä usko. Vierasperäisille kielille altistuminen ei nimittäin ole ainoastaan monipuolisen kommunikaatiokykymme rapistumisen lähde, vaan myös sen tehokkain vastalääke. Maija-Leena Nissilän ja Tiina Tikkasen artikkelissa ”Kieltenopetus kuihtuu – mikä neuvoksi?” (Opettaja-lehti, 28.1.2021) tutkitaan kieltenopetuksen kohtaamien ongelmien lisäksi kielitaidon toiveikkaampia kehityssuuntia. Nissilä ja Tikkanen nostavat esille muun muassa kansainvälistyvän työelämän tarjoamat haasteet, joihin vastauksia haetaan usein kansalaisopiston kielikursseilta. Kansalaisopistojen sosiaalisen kanssakäynnin ja yhteisen oppimisen ympärille rakentuva kieltenopetus muun muassa tarjoaa mahdollisuuden aktiiviseen vuorovaikutukseen muiden oppijoiden kanssa luoden valmiuksia tunneilla kertyneiden keskustelutaitojen soveltamiseen käytännön tilanteissa. Positiivista kehitystä on myös havaittavissa nuorempien ikäluokkien koulutuksessa. Turun yliopiston venäjän kielen professorina toimineen Riitta Pyykön mukaan kielellisessä koulutuksessa tapahtuneet muutokset, kuten A1-kielen opetuksen varhentaminen peruskoulun ensimmäiselle luokalle sekä korkeakoulujen yhteistyönä toteutettu verkkomateriaalien kehitys, ovat tukeneet sekä harvinaisempien kielten opiskelua että uusien vuorovaikutustapojen ja kulttuu-rien omaksumista lasten ja nuorten keskuudessa. Korjattavaa on vielä paljon, mutta kehityssuunta on täysin oikea.

Nykytilanteen yleisestä synkeydestä huolimatta Nissilän ja Tikkasen tekemät havainnot ovat varsin huojentavia, sillä modernin maailman monikielisyyden perusta ei lepää englannin pakkopullapälpätyksessä saati oman kulttuuriperintömme neuroottisessa vaalimisessa, vaan laaja-alaisessa ja estottomassa oppimisessa. Kun uudistusmielinen koulutusjärjestelmä ja kansainvälistyvät työmarkkinat ajavat kansalaisia oppimaan uutta vieraista kielistä ja kulttuureista, aiemmin tuonelan porteilla haparoineet traditiot saavat itselleen suojan täysin uusista ihmisryhmistä. Inarinsaame ja meänkieli eivät tarvitse jatkuvaa tekohengitystä, jos ne voidaan koulutuksen välityksellä muuttaa mielenkiintoisiksi ja ennen kaikkea käyttökelpoisiksi kieliksi. Uteliaisuuteen perustuva kielikylvetys ei myöskään survo kapuloita globalisaation rattaisiin, vaan luo valtakielten tueksi uusia vuorovaikutusväyliä. Latinalaisia aakkosia vieroksuva venäläinen voi välittää viestinsä Vatikaanin herrasväelle intialaisen ystävänsä kautta, ja Kallion Alepaan eksynyt saamelainen saakin vieroksuvan vastaanoton sijasta sujuvaa palvelua saksaksi. Kielellisen monimuotoisuuden ylläpitäminen vielä maailmamme kaukaisessa tulevaisuudessa ei siis välttämättä edellytä epätoivoisten kulttuurielvytyskampanjoiden ylläpitoa, vaan entistäkin esteettömämpää vaikutealttiutta.

Ajatus tuhansin eri kielin aikojen loppuun saakka kälättävästä ihmiskunnasta saattaa kuulostaa utopistiselta hyperbolalta, ja sitä se oikeastaan onkin. Kuuhun lentäneen ja kosketusnäytön kehittäneen kädellislajin ylpeänä edustajana voin kuitenkin sanoa, että myös idealistisella ajattelulla on innovaatioiden perään itkevässä maailmassa paikkansa. Pahoittelut siis Lontoon teenlipittelijöille, taidanpa itsekin lukea Potterini jatkossa portugaliksi. 

ANNI PIIRAINEN

Kuhmon yhteislukio

Kainutlaatuinen tapa

Paikassa, jota ympäröi tummat havupuut ja jonne puhaltavat hyytävät pakkastuulet suoraan Siperiasta, sijaitsee Kainuu. Siellä naapurit varmasti tuntevat toisensa, vaikka harvoin he toisiaan tervehtivät. Sää on kolkon viileää ja harmaata ympäri vuoden. Kahvipöydässä istutaan syvässä hiljaisuudessa. Sudet riehuvat pihamailla vapaina ja raatelevat lampaat ja lemmikit. Junat kulkevat harvakseltaan, kuten Litku Klemetti laulaa. Kainuun rajapitäjät ovat hiljaisia kyliä Jumalan selän takana, ja juuri sellaista on myös Kainuun oma kieli eli murre. Siellä ei nimittäin turhanpäiväisistä asioista jaaritella.

Kainuun murre kuulostaa ulkopuolisen korvaan oikein vähäsanaiselta, monotoniselta, kylmänoloiselta satunnaiselta murahtelulta ja saattaa sisältää jonkun mielestä jopa vanhahtavaa Kalevala-tyyliä. Murteensa kaltaisia ovat myös itse kainuulaiset. Jos on koskaan päässyt puhumaan sellaisen erikoisuuden kuin kainuulaisen kanssa, tietää heidän olevan vähäsanaisia, etäisiä ja jurottavia, mutta toisaalta oikein leppoisia ja turhuuksista piittaamattomia. Etäisestä ja välinpitämättömänoloisesta kielestään huolimatta heille oma murre on valtavan suuri osa identiteettiä. Kyseisellä murteella on paksut juuret, jotka ylettyvät pitkälle historiaan. Kainuun Piiraiset ja Pulkkiset tietävät, että myös omat isoisovanhemmat ovat puhuneet samanlaisella tyylillä, eikä siksi puhetavasta hevillä luovuta – edes uuteen kaupunkiin muuttaessa. Niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, kylmänoloisille kainuulaisille oma murre on merkityksellinen tunnekieli, joka sitoo heitä juurilleen myös silloin, kun yhteiskunta pakottaa sieltä lähtemään.

Kainuulainen kieli ja identiteetti ovatkin siis erittäin ihailtavia piirteitä ihmisessä. Kainuulaiset ymmärtävät, mikä elämässä on tärkeää, ja etenkin, milloin kuuluu olla hiljaa. Näitä syntyperäisiä piirteitä ei tarvitse hävetä lähtiessään valloittamaan maailmaa. Myös Lari Kotilainen vetoaa nuoriin kolumnissaan ”Hyvä uusi ylioppilas” (Suomen Kuvalehti, 27.11.2020) olemaan häpeilemättä omia juuriaan ja käyttämään niitä ennemmin hyväkseen ymmärtääkseen muiden juuria ja ”kotkotusta”. Kotilainen painottaa kielen ja käyttäjänsä välistä suhdetta ja kehottaa nuoria ylioppilaita käyttämään suomen kieltä rohkeasti. Kieli ei kehity kuin vain puhumalla. Kotilaisen kanssa olen täysin samaa mieltä niin kansainväliseltä kuin ihan valtakunnalliseltakin tasolta tarkasteltuna. Kainuun murre säilyy ja kehittyy aikaansa sopivaksi vain puhumalla, ja onneksi muualle muuttaneet kainuulaiset nuoret usein haluavatkin säilyttää ainakin osia omasta lapsuuden kielestään. Usein kuitenkin kuulee puhuttavan kaupunkilaistumisesta tai niin sanotusta helsinkiläistymisestä. Monia nuoria kainuulaisia ja muita pohjoissuomalaisia huolettaa omien­ juurien ja identiteetin pysyvyys elämän kuljettaessa pois kotiseudulta. Näen kuitenkin, että ratkaisu tähän löytyy juuri omasta kielestä ja tarkemmin murteesta. Puhumalla omaa murrettaan uudessa paikassa myös oma maantieteellinen identiteetti säilyy paremmin. Edes se kuuluisa stadilainen slangi ei kykene jyräämään alleen kainuulaista dialektia ja identiteettiä.

Kainuulaisten nuorten tulisi muistakin syistä viedä maailmalle kainuulaista tyyliä puhua ja keskustella. Nykyisessä maail­mantilanteessa, kun rajanaapurimme Vladimir Putin uhkaa länsimaista yhteiskuntajärjestystä, ilmastonmuutos ja ihmisoikeudet herättävät tulisia mielipiteitä kaikkialla ja yleisesti ottaen poliittinen keskustelu on kärjistynyttä ja polarisoitunutta ja kaikki tuntuu olevan pielessä, kainuulainen tapa keskustella ja hoitaa asioita voisi olla tarpeellista tai jopa välttämätöntä. Suomen kielen lautakunnan kannanotossa ”Suomi tarvitsee pikaisesti kielipoliittisen ohjelman” (Kotus.fi, 26.10.2018) sekä Maija-Leena Nissilän ja Tiina Tikkasen artikkelissa ”Kieltenopetus kuihtuu – mikä neuvoksi” (Opettaja.fi, 28.1.2021) päivitellään sitä, miten suomen kieli on kuihtumassa ja miten suomalaiset lapset ja nuoret eivät enää opiskele tarpeeksi vierasperäisiä kieliä. Ongelmia ja pulmia on siis nähtävästi moneen lähtöön. Juuri tätä varten maailma kaipaa kainuulaista identiteettiä. Kainuulaiset ovat ammattilaisia oman kielen säilyttämiseen liittyvissä kysymyksissä. Vaikka virallisten kainuulaisten määrä on jo kauan­ sitten syöksynyt alle sadantuhannen, itsepintaisesti heidän murteensa ja identiteettinsä säilyy niin kotikonnuilla kuin maailmalla. Kysykää siis heiltä apua kieliasioissa, vaikka tuskin kovin pitkää vastausta tulette saamaan!

Mitä tulee maailmanpolitiikkaan, kainuulaisten kylmäpäinen ja tarpeeksi leppoisa kieli sekä kyky hahmottaa metsä puilta eli priorisoida asiat tärkeysjärjestykseen voisivat mahdollisesti ratkaista kieliasioita suuremmatkin kysymykset ja ongelmat. Kainuun murre on erittäin asiallista ja verrattain tunteita kuumentamatonta, mikä heijastuu myös sitä puhuvan identiteettiin. Tunteet ja tilanteet eivät pääsisi ylikuumenemaan edes poliittisella kentällä, mikäli meistä kaikista löytyisi edes vähän kainuulaista tyyliä keskustella ja katsoa maailmaa. Siispä, jos jokainen poliittinen päättäjä tekisi itsereflektioon keskittyvän reissun Kainuuseen ja omaksuisi edes hiukan heidän kieltänsä ja identiteettiään sekä erityisesti kykyä hiljentyä ja kuunnella, voisi maailmantilanne olla huomattavasti rauhallisempi. Toisesta kielestä ja identiteetistä palojen omaksumisen ei tarvitse peittää alkuperäistä identiteettiä ja kieltä alleen. Tunnen erään alkuperäisesti venäläisen kainuulaisen, joka on täysin omaksunut kainuulaisen monotonisen kielen ja identiteetin osaksi it­seään, mutta puhuessaan venäjää eli omaa tunnekieltään puhe ja identiteetti muuttuvat heti intohimoisiksi ja rönsyileviksi, kuten venäjän kielelle ja venäläiselle identiteetille on usein ominaista. Suomessa Kainuun murre on tunnettu sen takertuvuudesta. Riittää, että juttelee hetken kainuulaisen kanssa, kun kyseinen murre jo tarttuu omaankin puheeseen. Kainuulainen kieli ja identiteetti ovat siis hyvin tarttuvaisia ihan kaikenlaisiin ihmisiin. Presidentti Sauli Niinistökin on tokaissut eräässä haastattelutilaisuudessa, että maailmanpolitiikan kiperimmät keskustelut voisi hoitaa täällä pohjoisessa Suomessa, jotta jokainen osapuoli pysyy varmasti viileänä. Kuka tietää, ehkäpä hän tarkoitti tällä pohjoisen kylmän ilmaston lisäksi myös kainuulaista kieltä.

Ympäristö, kieli ja identiteetti kehittyvät toistensa rinnalla ja hiukan myös lomittain. Ympäristöllä on suuri merkitys siihen, mistä ja miten ihmiset puhuvat. Tämän vuoksi pitkien etäisyyksien Suomessa onkin kehittynyt niin monta erilaista murretta, joiden puhujat eroavat suuresti toisistaan. Kainuun kolkko ja kylmä ympäristö on muovannut siellä puhuttavasta kielestä sellaisen kuin se on, ja se taas on tehnyt kainuulaisista sellaisia kuin he ovat, eikä se ole välttämättä aina huono asia. Siitä syystä onkin tärkeää arvostaa myös meitä murahtelevia ja jurottavia kainuulaisia. Vähäsanainen, paljasjalkainen kainuulainen abiturientti kiittää ja kuittaa. 

VALMA HAAVISTO

Porin lukio

𝜁𝛼ℕο 𝜁𝜖 𝑚𝛼𝜏𝜀𝑚𝛼𝜏𝜄𝜄𝜅𝛼𝜅𝜁𝜄*

Mikä on sellainen kieli, joka pystyy kuvailemaan maailmaa pienimmistä kvarkeista supernoviin ja mustiin aukkoihin? Sen opetus aloitetaan jo ensimmäisellä luokalla ja sitä voi opiskella lähes kaikissa yliopistoissa. Kukaan ei ole sen natiivipuhuja ja sitä ei voisi vähempää kiinnostaa ihmisten olemassaolo. Aivan, nyt puhutaan matematiikasta. Kielistä puhuttaessa matematiikka ei ehkä tule ensimmäisenä vaihtoehtona mieleen, mutta onhan sekin ennalta määrätyistä merkeistä ja niiden muodostamista lauseista koostuva kokonaisuus, jolla pyritään välittämään viestejä – toisin sanottuna siis kieli. Ennen kaikkea se on tulevaisuuden kieli.

Muihin kieliin nähden matematiikalla on monia sellaisia hyviä puolia, jotka tekevät siitä tulevaisuuden kielen. Kuten Juha Merimaan artikkelissa ”Mitä tapahtuu maailman pienille kielille?” (Yliopisto-lehti, 12.6.2018) tuodaan esille, että monet maailman pienistä kielistä ovat vaarassa kadota. Artikkelissa pienten kielten joukkomurhaan syynä nähdään esimerkiksi väestön valtakielen nostaminen kaikkien muiden kielten yläpuolelle sekä se, että alkuperäiskansojen elämäntyyli, ja samalla kieli, ovat katoamassa. Tämä kaikki on kytköksissä ihmisyyteen. Tuohon hankalaan ja usein likinäköiseen asenteeseen, jonka takia pienempää on aina pakko kiusata. Matematiikka taas on kielenä vapaa kaikesta tällaisesta, mikäli funktion lukemista länsimaiseen tapaan vasemmalta oikealle ei lasketa systemaattiseksi sorroksi. Matematiikan olemassaolo ei riipu ihmisestä, joten sen katoamisesta ei tarvitse olla huolissaan. Vaikka ihmiskunta päättäisi tällä punaisella sekunnilla posahtaa taivaan tuuliin, matematiikka silti jatkaisi olemassaoloaan ja yksi plus yksi olisi edelleen kaksi. Näin ollen meidän ei matematiikan kohdalla tarvitse todistaa Merimaan tekstin esille tuomia tragedioita, jossa vuosituhansia vanhat heimoperinteet painuvat unholaan vanhempien kielen jäädessä vain suvun vanhempien käyttöön.

Toinen hyvä piirre matematiikassa on sen puhdas objektiivisuus. Kalsium luovuttaa edelleen kaksi ulkokuorensa elektronia, vaikka vasemmiston ja oikeiston välillä olisi kuinka paljon jännitteitä tahansa. Vastakkaiset varaukset vetävät toisiaan edelleen puoleensa, vaikka Venäjän trollitehtaat yrittäisivät vakuuttaa niille toisen suunnan olevan parempi. Tieteellisen kielen kautta on siis mahdollista tavoitella täysin objektiivista maailmankuvaa. Tämän maailmankuvan puhtaus pätee siinä, että sen muodostumiseen eivät pääse vaikuttamaan aikalaisharhan kaltaiset ihmisen ajattelua vääristävät ilmiöt tai yksilön oma poliittinen mielipide. Tällainen objektiivinen maail­man ilmiöiden tarkastelu on nykypäivänä entistä tärkeämpää, kun internet syytää meille kiihtyvissä määrin dis- ja misinformaatiota. Kolmas tärkeä seikka matematiikan hyödyistä on se tieto, jonka saamme oppiessamme hahmottamaan tätä kaunista kieltä. Merkki kerrallaan se avaa meille maailmoja, joihin emme muuten ikipäivänä näkisi tai pääsisi omin avuin. Matemaattisen ajattelun rooli esimerkiksi ilmastonmuutoksen vastaisessa taistelussa on ehdottoman tärkeä ja siksi tulevaisuudessakin merkittävä.

On sanomattakin selvää, että on silti joitain asioita, joissa perinteiset kielet pärjäävät paremmin kuin matematiikka. Varsinkin tunne-elämään ja hengellisyyteen liittyviä tietoja on vaikea välittää matematiikan avulla. Kieliä osaamalla voi omalta osaltaan edistää empatian ja yhteisymmärryksen leviämistä maailmassa. Empatia ja yhteisymmärrys ovat olennaisia ehtoja sille, että olosuhteet pysyvät sopivina tieteellisen tutkimuksen tekemiselle. Sillä sekunnilla, kun tieteen tekemisestä tulee mahdotonta, myös ihmiskunnan kehitys pysähtyy. On siis tärkeää, että osaamme puhua toistemme kieliä myös tulevaisuudessa ja säilyttää näin rauhan, jotta ihmiskuntaa eteenpäin vievä tieteellinen tutkimus saa jatkua. Kielten osaaminen tulevaisuudessa edellyttää kuitenkin sitä, että niitä opetetaan tällä hetkellä koulussa. Maija-Leena Nissilän ja Tiina Tikkasen artikkelissa ”Kieltenopetus kuihtuu – mikä neuvoksi?” (Opettaja-lehti, 28.1.2021) tuodaan esille kielten heikko asema oppilaitoksissa. Poikkeuksena on englanti, jonka arvon ihmiset pystyvät edelleen näkemään. Artikkelin mukaan tärkeää olisi, että pystyisimme nostamaan myös muita kieliä englannin rinnalle. Esimerkiksi Merimaan artikkelissa rinnastetaan englannin kanssa espanja, kiina ja arabia, joten outoa onkin, että vain yksi näistä Merimaan nimittämistä ”jättiläisistä” vaikuttaa tärkeältä valtaväestölle. Niin tärkeää kuin matemaattinen kielitaito onkin, tarvitsemme myös muiden kielten osaajia sopuisan yhteiselon takaamiseksi tulevaisuudessa.

Yliopistoihin ja ammattikorkeakouluihin uudistuksena lisätty todistusvalinta on ikävällä tavalla tehnyt monista oppiaineista kilpakumppaneita. Monella olisi intoa opiskella esimerkiksi espanjaa, mutta sen tuomat pisteet todistusvalinnassa ovat niin surkeat, että on paljon järkevämpää lukea kursseja vaikkapa fysiikasta. Tämä ongelma tuodaan esiin myös Nissilän ja Tikkasen artikkelissa, jossa kerrotaan kielten syöksykierteestä: vuonna 2010 lyhyen kielen kirjoitti 18 000 kokelasta, vuonna 2019 enää 3 900 kokelasta. Tällainen vastakkainasettelu kielten ja matematiikan välillä on valitettavaa. Joko sinulla on ”matikkapäätä” tai sitten olet kielitietäjä. Näistä kahdesta yhteiskunta tuntuu arvostavan ”matikkapään” omistavia ihmisiä enemmän. Tällöin toki ihminen, jolla on molemmat, valitsee yhteiskunnallisesti arvostetumman vaihtoehdon, ja näin menetämme monta hyvää kielitietäjää. Pyrkimys jaotella osaajat vain kahteen ryhmään estää meitä luomasta moniosaajia, joilla on kyky ajatella asioita sekä humanistin luovuudella että luonnontieteilijän tarkkuudella. Heitä, jos joitakin, tulevaisuus tarvitsee.

Kielten keskinäinen järjestys on siis aivan liian englantipainotteinen ja matematiikka tuntuu jyräävän alleen kaiken muun. Toisaalta matematiikan suurta painoarvoa todistusvalinnassa voi selittää se, että sen osaamista pidetään tärkeänä tulevaisuudessa. Sitä hyödyntävillä aloilla on paljon meneillään, mistä hyvä esimerkki on sähköautojen kehitys. Oppiaineiden ja -alojen väliset vääristyneet suhteet ovat silti haitallisia, koska ne ohjaavat yksilöä yhteisön halujen suuntaan. Viis siitä, mistä itse olet kiinnostunut: jos haluat yliopistoon, kannattaa valita pitkä matematiikka. Miten valtasuhteita sitten voitaisiin tasoittaa? Selkeä ratkaisu on, että arvotetaan eri oppiaineita vähemmän keskenään, jolloin jokainen saa valita sitä, mistä oikeasti on kiinnostunut, eikä sitä, mitä yhteiskunta arvostaa.

Matematiikan kielen avulla ihmiskunta voi tulevaisuudessa yltää ihmisyyttä suurempiin tekoihin. Toisaalta tekojen toteuttamiseen tarvitaan myös yhteisymmärrystä ja empatiaa. Ne voidaan saavuttaa sanoilla. Tärkeää on luoda kaikille tasavertaiset mahdollisuudet opiskella omaan unelma-ammattiinsa, jotta jokainen voi saavuttaa täyden potentiaalinsa. Humanistisen ja luonnontieteellisen maailmankuvan tulee elää rinnakkain, ei vastakkain.

*Otsikko on kirjoitettu kaavaeditorilla.