Vanhusten valtuutettu

”Olemme rakentaneet digitaalisen raihnaistumisen kulttuurin”, sanoo Päivi Topo. Kotona asuminen on piinaa, jos muistisairaan päällimmäinen kokemus elämästä on turvattomuus.

hän
Teksti
Anna-Liisa Hämäläinen
Kuvat
Jonne Räsänen

ivi Topon ensimmäiset muistikuvat iäkkäistä ihmisistä liittyvät sukulaisiin, jotka hän koki turvallisina. Hän kävi kylässä isotätinsä luona. Tämä istui keinutuolissa, jutteli ja tarjosi Pommac-limonadia.

Kun Topo oli yhdeksänvuotias, isotäti muuttui harhailevaksi, ei osannut kysellä asioita eikä enää tarjota juotavaakaan. Hän eksyi eikä löytänyt takaisin kotiin.

Kun kotona alkoi tapahtua vaarallisia asioita, isotäti päätyi B-mielisairaalaan, kuten 1960-luvulla oli tapana. B-mielisairaaloissa hoidettiin tuolloin pitkäaikaissairaita mielenterveyspotilaita.

”Muistisairauksia ei osattu erotella toisistaan, ja kaikkia kutsuttiin vain seniileiksi”, Topo kertoo.

Topo itse alkoi tutkia muistisairaiden hyvinvointia vuosituhannen taitteessa. Asia on kulkenut siitä saakka hänen mukanaan. Hänelle on tärkeää, että muistisairas voi itse kertoa elämästään ja toiveistaan.

Topo muutti Kymenlaaksosta Helsinkiin opiskelemaan sosiologiaa vuonna 1981. Hän oli kesätöissä kotiavustajana: siivosi, laittoi ruokaa, kävi asiak­kaiden kanssa kaupassa ja kuunteli heidän juttujaan.

Asiakkaalle oli tuolloin paljon enemmän aikaa kuin nykyään.

”Muistan vanhuksen, joka ei nähnyt eikä kuullut paljon. Hän toivoi, että voisin kuunnella, kun hän kertoo elämästään.”