Ota vakavasti
Optimismi kytkeytyy hyvinvointi-intoiluun, jossa kaikki kiertyy oman minuuden ja onnellisuuden ympärille, sanoo uskonnonfilosofian professori Sami Pihlström.
Voit myös kuunnella jutun ääniversiona. Lukijana toimii a.i.materin koneääni Ilona.
Kun kohtaa ihmisen, joka suhtautuu elämään valoisan luottavaisesti, monen rinnassa läikähtää lämpimästi.
Tuntuisi ikävältä sanoa, että onpa naiivia.
Optimistit eivät purnaa, eivät lannistu eivätkä lannista. He ovat mukavaa seuraa.
Duodecimin Terveyskirjaston mukaan ”optimismi tuo mukanaan monenlaisia hyötyjä”.
Optimistit masentuvat muita harvemmin, ovat terveempiä ja elävät pitempään.
He menestyvät akateemisella uralla, yrityselämässä, politiikassa ja urheilussa.
Eikö meidän kaikkien kannattaisi olla optimisteja? Ottaa ohjenuoraksemme presidentti Mauno Koiviston lausahdus: ”Ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme, että kaikki käy hyvin”?
Uskonnonfilosofian professori Sami Pihlström ei kiistä empiirisiä tutkimustuloksia optimismin terveys- ja muista hyödyistä, mutta pitää niihin perustuvaa tarkastelua ahtaana.
”Se edustaa nykyistä hyvinvointi-intoilua, jossa kaikki asiat kiertyvät oman minuuden, hyvinvoinnin ja onnellisuuden ympärille”, Pihlström sanoo.
Kun optimismia tarkastellaan laajemmassa eettisessä ja yhteiskunnallisessa katsannossa, se osoittautuu monissa tapauksissa haitalliseksi tai jopa vaaralliseksi.
Pihlström katsookin, että presidentti Koivisto erehtyi. Jos tulevaisuus on epävarma, on tärkeää vastustaa optimismin petollista houkutusta ja varautua siihen, että asiat voivat mennä huonosti.
Helmikuun 24. päivän aamuna Eurooppa ja muu maailma järkyttyivät. Venäjä oli hyökännyt Ukrainaan, tankit vyöryivät kohti Kiovaa.
”Ukrainalaisia kuolee nyt osittain siksi, että länsi suhtautui Venäjään itsepetoksellisen optimistisesti”, Pihlström sanoo.
Vastoin hurskaita toiveita Venäjä ei ollut matkalla ”normaalimmaksi” valtioksi, joka pyrkisi yhteistyöhön liberaalien demokratioiden kanssa.
Venäjä kehittyi autoritaarisemmaksi ja repressiivisemmäksi. Oppositio tukahdutettiin, kansalaisyhteiskunta murskattiin. Imperialistinen nostalgia voimistui.
”Jälkiviisaasti voi kysyä, miksi uskoimme Venäjästä liian hyvää niin pitkään. Miksi emme havahtuneet viimeistään Krimin valtauksen jälkeen 2014?”
Lännen nahjusmainen sinisilmäisyys sai Putinin uskomaan, ettei hyökkäys Ukrainaan johda järeisiin vastatoimiin. Länsi räksyttää, muttei pure.
Suomessa Venäjä-optimismia ruokki luottamus erityissuhteeseen, jonka Pihlström näkee yya-ajan jäänteenä. Kuvittelimme, että luovimme kyllä venäläisten kanssa.
”Toki meillä on ollut myös Heidi Hautalan ja Sofi Oksasen kaltaisia kriittisiä ääniä. Heidän ymmärryksensä Venäjästä osoittautui realistiseksi.”
Vaikka ruusuiset kuvitelmat Venäjästä ovat karisseet meillä ja muualla, sudenkuoppia on edelleen. Pihlström siteeraa ukrainalaisten feministien lehtihaastattelua, jossa he sanoivat, että pasifismi tappaa.
”On vaarallista optimismia kuvitella, että Ukrainassa voitaisiin päästä rauhaan muuten kuin sotimalla Venäjää vastaan. Ukrainaa on tuettava entistä enemmän ja entistä vahvemmilla aseilla.”
Helsingissä järjestetään vuosittain 6. elokuuta Hiroshima-ilta. Pihlströmkin on ollut monet kerrat mukana, kun Töölönlahteen on laskettu kynttilälyhtyjä uhrien muistoksi.
Hän sitoutuu rauhantavoitteluun, mutta ei pasifismiin. Suomen Nato-jäsenyyttä Pihlström on kannattanut kymmenkunta vuotta.
Ukrainan sodan alla Kanava-lehdessä julkaistussa kirjoituksessa Pihlström arvosteli Nato-jäsenyyttä vastustavia ”kansallismielisiä uhoajia ja menneen maailman Amerikan-inhoajia”.
Tuolloin kansan enemmistö vielä vastusti Natoon liittymistä eivätkä johtavat poliitikot pyrkineet kääntämään mielipidettä.
Toukokuinen päätös jäsenyyden hakemisesta ei silti ollut Pihlstömille ilon päivä.
”On ikävää, että joudumme elämään maailmassa, jossa on liittouduttava sotilaallisesti ja haettava turvaa ydinpelotteesta.”
Hän pitää Natoon hakeutumista eettisenä velvollisuutena. Kuulumme läntisiin demokratioihin, jotka suojelevat yksilönvapautta, avointa yhteiskuntaa ja oikeusvaltiota. Niiden puolustamisesta on kannettava vastuu.
Suomen rauhantutkimusyhdistyksen Kosmopolis-lehteen kirjoittamassaan artikkelissa Pihlström kysyi, mitä merkitsee vapauteen, demokratiaan ja vähemmistöjen oikeuksiin sitoutuminen, jollemme asetu niitä uhkaavia voimia vastaan.
”Nyky-Suomen tärkein intersektionaalisen feminismin ja antirasismin toimi on Naton jäseneksi pyrkiminen”, hän kirjoitti.
Myös ilmastokriisi heittää synkän varjon elämämme ylle.
Elokuvaohjaaja Mikko Myllylahti kertoi Helsingin Sanomien haastattelussa (17.10.2022) suhtautuvansa optimistisesti ilmastokriisin ratkaisemiseen: ”Ajattelen, että ihminen on sillä lailla vastustuskykyinen ja mukautuva, että me opitaan mukautumaan tähän koko ajan muuttuvaan maailmaan.”
Samanlaisia kommentteja tulee vastaan keskustelupalstoilla, kahvihuoneissa ja baaritiskeillä.
Ne tuovat mieleen sen, mitä filosofi Georg Henrik von Wright nimitti voimattomuuden optimismiksi. Se perustuu löysään ajatukseen siitä, että asiat kehittyvät parempaan suuntaan ikään kuin itsestään. Aina on ollut vaikeuksia ja niistä on selvitty.
Pihlström seurailee von Wrightin kritiikkiä: ”Jos vain ajattelemme, että kyllä tämä tästä hoituu, se on tie katastrofiin.”
Voimattomuuden optimismille vastakkaista näkemystä edustaa Elokapina, joka vaatii hallitusta julistamaan ilmastohätätilan. Pihlström pitää sen aktivistien tilannekuvaa realistisena. Päättäjät eivät ole tehneet katastrofin torjumiseksi läheskään tarpeeksi.
”Vaikuttaa selvältä, ettei ilmastokriisiä voi enää estää, se on käsillä ja sen vaikutukset näkyvät jo, etenkin köyhimmissä maissa.”
Elokapinan tavoitteet kapitalistinen järjestelmän kumoamisesta ja talouskasvusta luopumisesta tuntuvat hänestä haihattelulta, vääränlaiselta optimismilta.
Pihlström uskoo, että ilmastokriisin hillitseminen onnistuu vain kapitalismin puitteissa. Ympäristötuhot on hinnoiteltava markkinatalouden prosesseihin.
Mutta eikö optimismin vaara piile myös siinä, että luotamme markkinoiden kykyyn korjata kehityksen suunta?
Pihlström myöntää, että takeita happy endistä ei ole: ”Mutta jos otamme mahdollisimman rationaalisesti käyttöön kaikki tieteelliset, teknologiset ja taloudelliset keinot, voimme ehkä saavuttaa siedettävän lopputuleman.”
Pihlströmin työhuone sijaitsee Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan tiloissa. Tyypillinen professorin soppi: paljon kirjoja ja luovaa epäjärjestystä.
”Identifioidun akateemisen yliopistofilosofian edustajaksi”, Pihlström sanoo.
Hän korostaa, ettei esiinny julkisuudessa filosofin tittelillä, vaan käyttää tehtävänimikettään uskonnonfilosofian professori.
Pihlström pitää ongelmallisena, että monenlaiset henkilöt esiintyvät filosofeina. Jos kirjakaupoista vielä löytyy filosofiahyllyjä, ne sisältävät elämäntaito- ja itseapukirjallisuutta, ”positiivisuushumpuukia”.
”Julkisuushakuisessa filosofiassa on vaarana ihmiselämää koskevien vakavien kysymysten latistaminen – usein ajan hengen ja markkinoiden ehdoin”, Pihlström kirjoittaa 2018 ilmestyneessä teoksessaan Ota elämä vakavasti. Negatiivisen ajattelijan opas.
Toisin kuin nimestä voisi päätellä, kirja ei opeta elämänhallintaa. Nimi oli pieni vitsi, varmaankin koko kirjan ainoa. Pihlström sanoo, että voisi yhtä hyvin puhua vakavasta ajattelusta kuin negatiivisesta ajattelusta.
”Negatiiviseen keskittyminen ei tarkoita synkistelyä. Se, mikä minua häiritsee seitsemän askelta onneen -tyyppisessä elämäntaitoajattelussa, on älyllinen epärehellisyys. Maton alle lakaistaan ikäviä ja vakavia asioita: kärsimys, syyllisyys, pahuus, kuolevaisuus.”
Emme voi ymmärtää elämää tarkastelematta kuolemaa ja kuolevaisuutta. Emme voi ymmärtää vapautta tutkimatta kärsimystä ja syyllisyyttä. Emme voi ymmärtää hyvyyttä luotaamatta pahaa ja pahuutta.
Tietokirjailija Tommi Uschanov arvosteli filosofisessa Niin & näin -aikakauslehdessä (2/2019) Pihlströmiä epämääräisestä kulttuuripessimismistä. Uschanov katsoi, että Pihlström ylikorostaa positiivisuuspuheen valtaa.
”Melkein missä tahansa katteetonta positiivisuuspuhetta sitten vain esiintyykin, sitä myös heti ironisoidaan, parodioidaan ja satirisoidaan armottomasti”, Uschanov kirjoitti.
Pihlströmin mielestä positiivisuuspuheen asemaa ei horjuta se, että erilaisten muutosvalmentajien onnellisuus-, myönteisyys- ja hyvinvointifraasit herättävät ivaa.
Tekopirteää pöhinähenkeä lietsovat myös erilaiset johtajat ja asiantuntijat, jopa professorit. Se valuu mössönä läpi yhteiskunnan.
Positiivisen filosofian vertauskuvana voi pitää jääkiekko-ottelua, jossa ”luovuus syöttää muutoksen lapaan”, kuten kolumnisti Jyrki Lehtola on piikitellyt.
Negatiivisen filosofian metaforaksi Pihlström nostaa holokaustin. Ota elämä vakavasti -kirjassa hän kirjoittaa, kuinka juutalaisten kansanmurha muutti moraalista ajattelua poikkeuksellisella tavalla. Holokaustin uhrien kauhunhuuto vaatii meitä vastuuseen kärsimyksestä aina ja kaikkialla.
”Tuon huudon filosofinen merkitys on aivan toisessa käsitteellisessä ja moraalisessa ulottuvuudessa kuin kukoistussyötteiden tai empatiavoimaantumisen”, Pihlström kirjoittaa.
Hän ei tunnustaudu kulttuuripessimistiksi, jos sillä tarkoitetaan ihmistä, joka haikailee kuvitteelliseen menneisyyden onnelaan.
Sen sijaan von Wrightin edustaman kulttuuripessimismin Pihlström tuntee läheiseksi. Von Wright nosti esiin teknis-taloudellisen kehityksen varjopuolia, jotka ovat ilmastokriisin edetessä vain korostuneet.
”Hän muistutti, että intellektuellin tärkeimpiä tehtäviä on väärien mytologioiden kritiikki. Erityisesti von Wright kritisoi edistyksen myytiksi nimeämäänsä kuvitelmaa siitä, että kaikki muuttuu vääjäämättä paremmaksi. Tähän kritiikkiin on luontevaa yhtyä.”
Optimismin kritiikki ei ole pessimismin puolelle asettumista, Pihlström korostaa. Niiden välissä kulkee meliorismiksi kutsuttu keskitie.
Melioristi ei usko, että asiat menevät automaattisesti parhain päin, mutta ei myöskään, että kaikki on tuomittu tuhoon. Emme tiedä, miten käy, mutta voimme tehdä parhaamme, että kävisi mahdollisimman hyvin.
”Jotta voisimme pitää mielekkäänä paremman maailman tavoittelua, pyrkimyksiämme on ohjattava toivo paremmasta. Se käy yksiin meliorismin kanssa.”
Oikaisu 5.1.2023 kello 10.55: Jutun on kuvannut Jonne Räsänen, ei Marjo Tynkkynen.