Julkkiksena olemisen tärkeys
Julkkikset eivät muodosta eliittiä ainakaan älyllisessä tai edes taloudellisessa mielessä. Paremman puutteessa voisi puhua huomion perässä liitelevästä parvesta, kirjoittaa Markku Koski.
13
MIN
Muusikko Jarkko Suo julkaisi keväällä 2024 jäähyväiskirjeen laulajahahmolleen Lauri Tähkälle.
”Olet ollut minun elämäni keskipiste neljännesvuosisadan”, hän kirjoitti. ”Toisesta meistä ei enää ole mitään jäljellä – ja se olet sinä Lauri Tähkä. Sinä tuskin sitä jäät suremaan, koska olet vain eloton luomus, minun itseni tekemä.”
Filosofi Esa Saarisen suhtautuminen omaan julkiseen hahmoonsa on huomattavasti ystävällisempi. Kirjassaan Epäihmisen ääni (WSOY, 1984) hän kävi kiinnostavalla tavalla läpi sen vaiheita.
Kaikki alkoi haastattelusta, jossa 24-vuotiaana tohtoriksi väitellyt Saarinen kertoi diggaavansa Hurriganesia, vaikka oli kuullut yhtyettä vain ohimennen veljellään. Se kuitenkin riitti tekemään hänestä julkisuuden silmissä huomiota herättävän hahmon.
”Tuo en ole minä”, Saarinen tuumiskeli. ”Mutta mies vaikuttaa kiinnostavalta. Minä en ole tuollainen, mutta jospa joku olisi.”
Ihmistieteissä ei voi yleensä tehdä kokeita, mutta Saarinen päätti yrittää ja käväisi ostamassa kaikki Hurriganesin levyt, kirjoitti niistä innostuneena pitkän artikkelin ja ryhtyi sen jälkeen muuttamaan radikaalisti ulkoista olemustaan ja käyttäytymistään.
Kokeen lopputuloksena oli juuri se lehtijutuissa kuvattu nokkela, nopea ja röyhkeän sanavalmis hahmo, jonka pätevyyttä Saarinen alkoi sen jälkeen testata ahkerasti julkisuudessa.
Sen pohjalta Saarinen kehitteli sitten kirjassaan teorian julkkiksista. Se pätee edelleen, sillä heille ominainen huomion tavoittelu on nyt vaivihkaa levinnyt alalle kuin alalle. Se on yhtä tärkeä sosiaalinen varanto kuin ritarille kunnia, valtiomiehelle arvostus ja kapitalistille raha.
Viimeistään Jan Blomstedtin kanssa tekemänsä Punk-Akatemia-kirjan (Lehtijussi, 1980) jälkeen Saarista alettiin kutsua lehdistössä punktohtoriksi.
