Lujasti lempeä
Ulkopoliittisen instituutin johtaja Mika Aaltola istuu televisiossa ja kertoo suomalaisille, mitä tuntea.
Voit myös kuunnella jutun ääniversiona. Lukijana toimii a.i.materin koneääni Ilona.
Ulkopoliittisen instituutin johtaja Mika Aaltola on anekdoottikone. Hetki koronavirusjutustelua ja hän jo kertoo, kuinka Frankensteinin kirjoittanut Mary Shelley risteili henkensä uhalla Genevenjärven myrskyissä 1800-luvun alkuvuosina.
Shelley halusi kokea ihmisen pienuuden elämän ja kuoleman edessä. Jos tällaista ei itse tavoittele, ei kannata urheilla liian täysillä liian pian viruksesta toivuttuaan, Aaltola opastaa.
Hänen työhuoneessaan kaikki on sävy sävyyn violettia: mainosrullake, sohva ja Aaltolan sukat. Harteikas johtaja on laittanut päälleen vaalean kesäpuvun, jonka alla on pinkihkö T-paita, vieläpä V-aukkoinen.
Vieras ohjataan vastaanoton sohvalle. Kevään ajan koko Suomi on käynyt kotisohvillaan läpi Mika Aaltolan ulkopoliittista terapiaa ja hakenut lohtua huoliinsa.
”Kun ihmiset on levottomia, niin kyllä ne tunteet täytyy ankkuroida ja niitä täytyy käsitellä”, Aaltola sanoo.
Toimittajille Aaltola on ollut vuosien ajan se, kelle soittaa, jos tarvitaan arviota mistä vain maailman kriisistä. Aaltola on uskottavassa asemassa – ensin UPI:n ohjelmajohtaja ja vuodesta 2019 lähtien johtaja.
Ennen kaikkea hän kommentoi mielellään. Maailman seuraaminen on Aaltolan työ, harrastus ja intohimo. Hän sanoo rauhoittuvansa katselemalla uutisia.
”Multa tosiaan saa näkemyksen, jos muualta ei löydy. Pystyn laittamaan paloja isoon kuvaan ja tiedän ainakin pintapuolisesti, mitä tapahtuu vaikka Argentiinassa.”
Aaltola on kasvanut Petäjävedellä, Kintauden pikkukylässä, mutta viettänyt paljon aikaa uutiskanavien luvatussa maassa Yhdysvalloissa. Lukiovuosien kesät hän oli hanttihommissa lentokonetehtaalla itärannikon Uudessa-Englannissa, jossa hänen isosiskonsa asui.
Vuonna 1988 Aaltola sai pienen stipendin ja pääsi Columbian yliopistoon New Yorkiin lukemaan psykologiaa. Kirjautuessaan kouluun hän itki hämmennyksestä.
Toisin kuin monissa muissa amerikkalaisissa huippuyliopistoissa, Columbiassa ei ole erillistä kampusaluetta. Oven ulkopuolelta alkaa Manhattanin kuhina.
”Silloin aikana ennen [pormestari] Giuliania, se oli vähän villimpi paikka. Neljäskymmenestoinen katu ei ollut mikään Disneyland, joka se nykyään on.”
Aaltola teki töitä baarimikkona ja oli mukana kampanjoimassa George Bush vanhempaa presidentiksi. Kulttuuriympäristö jätti jälkensä.
”Suomessahan maailmaa katsotaan pienen toimijan näkökulmasta ja silmin. Siellä katsotaan enemmän lintuperspektiivistä. Ehkä se lintuperspektiivi, jota vieläkin usein käytän, tarttui siellä.”
Sosiologi Matti Virtanen on kirjoittanut, kuinka Berliinin muurin murtuminen ja kylmän sodan loppu on X-sukupolven, siis Aaltolan ikäisten, suuri yhteiskunnallinen muutos.
Mika Aaltola on syntynyt vuonna 1969. Hän muistaa ala-asteen askartelut ystävyydestä, yhteistyöstä ja avunannosta ja Suomi–Neuvostoliitto-seuran luennoitsijat koulun jumppasalissa. Ja keittäjän, joka oli kirjoittanut liitutauluun Ronald Reaganin vastaisia iskulauseita.
”Geostrateginen ymmärrys oli olemassa, ja suomettuminen nähtiin tautina, joka oli ikävähkö ja liturginen. Kylmän sodan loppu toi freesit uudet tuulet. Eurooppa ei saisi jakautua enää koskaan.”
New Yorkista katsottuna Berliinin muurin murtumista suurempi muuttuvan ajan symboli oli Persianlahden sota. Sitä Aaltola seurasi – tietenkin – uutiskanava CNN:ltä.
Siitä lähtien maailmassa on vallinnut niin sanottu sääntöperäinen maailmanjärjestys, hän kertoo. Rajoja ei siirrellä eikä muutella, ja Yhdysvallat on poliisi, joka tästä huolehtii.
Monelle Aaltolan ikätoverille länsimielisyydestä tuli identiteetinjatke ja isänmurhakin. Heidän joukossaan ovat raivokkaimmat suomettumisen kriitikot. Venäjän hyökkäys Ukrainaan on mahdollistanut jälkiviisauden: mitäs minä sanoin!
Aaltola sanoo, että hänen ikäisensä ovat tosiaan nähneet kontrastin kahden eri Suomen välillä. Maantieteelle emme voi mitään, edellinen sukupolvi on ajatellut. Seuraavan sukupolven Suomi taas on kuulunut itsestään selvästi länteen. Ei koskaan enää -kokemus on vain Aaltolan ikäisillä.
Silti Suomi on ollut etuvartio, erillään Euroopan mantereesta ja 1 300 rajakilometrinsä armoilla, mikä selittää Aaltolasta suomalaisen ulkopolitiikan eksentrisyyden ja oikeastaan koko kansanluonteen. Etuvartiosta on puhunut myös Mannerheim, kukapa muukaan.
”Meillä on pienvaltamentaliteetti. Venäjän ei tarvinnut kuin aloittaa sota, niin tämä meidän kansallis-uskonnollinen piirre mobilisoi kansalaiset menemään Natoon ilman, että heitä tarvitsi ohjata ylhäältä”, Aaltola sanoo.
Viikkoa ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan Aaltola oli sopinut Ylen aamutelevision kanssa olevansa valmiudessa.
24. helmikuuta tuli hälytys.
”Menin puhumaan alkaneesta sodasta ja näin sen hyvinkin lohduttomana. Kyllä mä ihan itkin kyyneleitä sisäänpäin. Ei kukaan kommentoi sotaa mielellään.”
Aaltola on muuttanut A-studioon, toisteltiin.
Uutismedian liiton lehti Suomen Lehdistö teki jutun ”Mika-Mika-maasta”, jossa Aaltola ja edellinen koko kansan Mika, THL:n Salminen, kertoivat miltä tuntuu, kun koko ajan pitäisi olla kommentoimassa.
”Kysyntä on ollut ihan valtavaa. Ennen ei olisi sanonut New York Timesille ei, mutta nyt on joutunut, kun ei ehdi antaa haastatteluita”, Aaltola sanoo nyt.
Paljon hän on silti ehtinyt. Kolumneja Ilta-Sanomiin, supersuosittua tviittianalyysiä harva se päivä, sodan ajan muistiinpanoista tulee pian kirjakin. Avun kansi eläinfilosofisisko Elisan kanssa, Kotilieden isyyshenkilökuva ja kristillisen Sana-lehden juttu joka ilta rukoilevan Aaltolan hengellisyydestä. Hän on puhunut nenäontelosta vuosia sitten löytyneestä kasvaimestaan, keväällä syntyneestä Geo-pojastaan ja koiristaan.
”Musta on tärkeää, että ihmiset ymmärtää sen, ketä asiantuntijat ovat.”
Miksi kaikki valokeilat tuntuvat osoittavan samaa unelmavävymäistä viisikymppistä? Aaltolasta kyse on paljolti sattumasta. Hän oli jo ennen sodan alkua ajatellut ”laittavansa itsensä alttiiksi” ja sopinut vierailevansa Ylen kepeässä Puoli seitsemän -ohjelmassa.
”Mutta kun sota oli alkanut ja puhuin siinä henkilöhistoriasta ja muusta, luulen, että se kolahti tavalla, jolla se ei toisessa tilanteessa olisi kolahtanut millään lailla.”
Sittemmin hän on pohtinut tutkijan julkisuussuhdetta ja sen etiikkaa. Jo laki ohjaa UPI:n tuottamaan akateemista tietoa päätöksenteon tueksi. Lisäksi Aaltola pitää julkisen keskustelun kannalta tärkeänä, että joku, tässä tapauksessa hän itse, sanallistaa asioita niin, että ”mökin matit ja maijat” ymmärtävät ne.
”Muistan kyllä sanoneeni tv-lähetyksessä 2000-luvun alussa Wittgenstein, mutta äkkiä siitä oppii, ettei kukaan tavoita sitä ja viesti muuttuu salaseuramaiseksi. A-studiossa mietin usein äitiäni ja isääni.”
Omasta mielestään Mika Aaltola on lääkäri, joka antaa diagnooseja maailman tilasta. Samaan aikaan hänestä on tullut terapeutti, jonkinlainen ulkopolitiikan Maaret Kallio. Kansainvälisen politiikan tohtori on myös gradua vaille psykologian maisteri.
Aaltolan mukaan sota muutti Suomen emotionaalisen ympäristön yhdessä yössä. Kaikkialle ryöpsähti hätä ja levottomuus. Nämä tunteet kanavoituivat hyvin nopeasti siihen, että suojaa tarvitaan jostakin – eli Natosta.
”Moni on voinut jo Turkin kautta herätä krapulaan, että mitä nyt tulikaan tehtyä, haettiin Nato-jäsenyyttä hetken momentumiin perustuen”, Aaltola sanoo.
”Tämä harmaa aika saattaa kestää vuoden pari, mutta ei se niin kauheaa ole. Suomi on liittoutunut, mutta ei Natossa. Se on vähän kuin se keskimmäinen vaihtoehto, mitä keväällä jotkut toimijat väläyttelivät.”
Ehkä suojaa haettiin myös Aaltolasta. Kansainvälisessä lehdistössä kevään toistuva huoli oli, leviääkö sota Puolaan tai Baltiaan. Suomea tuskin mainittiin. Silti täällä ahdistus tuli selkärangasta. Tarvittiin joku, joka vaikuttaisi siltä, että hänellä on paitsi tietoa myös ymmärrystä.
”Se rauhoittaa ihmisiä, kun he ymmärtävät mielen ja juonen. Itsekin olen sanonut, että Ukrainassa soditaan demokraattisen Euroopan puolesta. Toihan on valtavan latautunut ajatus. Voi kysyä, tuoko se liikaa tehosteita.”
Jos Mika Aaltolaa haluaa ymmärtää, kannattaa lukea kreikkalaisen sotapäällikön ja historioitsijan Thukydideen teos Peloponnesolaissota. Se julkaistiin noin vuonna 395 eaa. Teosta pidetään Herodotoksen Historiateoksen ohella historiankirjoituksen ensimmäisenä klassikkona.
Teos on intensiivinen ja dramaattinen – kuin Thukydides pakottaisi lukijan keskittymään kirjoittamalla lauseensa täyteen informaatiota. Aaltola muistaa, kuinka törmäsi kirjaan vuonna 1997 tehdessään väitöskirjaa Cambridgessä ja luki sen yhden illan aikana loppuun, koska ei malttanut keskeyttää.
”Se ei edusta kauhean kaunista käsitystä siitä, miten rakennamme hyveellisen maailman, vaan hän kuvaa sitä, miten hyveellinen maailma voi sortua.”
Ennen kaikkea Thukydides puhui tunteista. Hänellä oli käsite kinesis megiste, suuri liikehdintä. Siinä konflikti lietsoo tunteita, jotka taas lietsovat sodan kierrettä.
Lisäksi sotaan kytkeytyy maskuliinisia käsityksiä suurvaltakunniasta ja sen menettämisen pelosta. Se ei ole mitään tietokoneiden välistä šakkia. Maailmanjärjestyksen muutokseen liittyy lähes aina sotien sarja tai suursota.
”Silloin rauhoittavat tunteet ja selkeys on tärkeitä. En ole koskaan nähnyt tätä rationalismi vastaan emotionalismi -asiaa. Sota on perkeleen emotionaalinen asia. Kuinka tutkijana voisi sivuuttaa sen”, Aaltola sanoo.
”Suomalaisia voi lohduttaa sekin, että sanoo asioiden olevan lohduttomasti.”
Toukokuun lopulla Ilta-Sanomat julkisti presidenttikyselyn, jossa Mika Aaltola oli viides.
Aaltolan se yllätti. Hän ei pidä itseään poliittisena ihmisenä. Bush vanhemman lisäksi hän on kampanjoinut nuorena Martti Ahtisaaren puolesta, siinä se. Vaaleissa hän valitsee ehdokkaansa pikemminkin ulkopoliittisen pätevyyden kuin mielipiteiden perusteella.
Mutta selvästi monet suomalaiset kaipaisivat Sauli Niinistön työn jatkajaksi seuraavaa kovaa mutta pehmeää miestä, ulkopoliittista totuudenpuhujaa ja kansallista yliauktoriteettia. Eikä Aaltola kieltäytynytkään suorilta. Hän jakoi Twitterissä Mission: Impossible -elokuvajulisteen kuvan ja sanoi, että nöyräksi vetää, kuten on tapana sanoa kun ei todellakaan vedä nöyräksi.
Juhannuksen alla hän arvioi, että voisi lähteä politiikkaan, jos ehdolla olisi muuten pelkkiä ”suomettuneita” nimiä. Suomi-areenassa Aaltolan ehto oli 70 prosentin kannatus. Heinäkuun lopussa hän arvioi gallupkiinnostuksen olevan väliaikaista.
”Serendipiteetti, sehän on mun lempisana. Että satunnaisuudessa voidaan nähdä merkityksiä, ja tässä on nyt sellainen satunnaisuus, jolloin ajattelen, että on hyvä laittaa itsensä alttiiksi. Uudenlaista ajattelua tarvitaan varsinkin nyt, kun vanha Venäjä-suhde romahtaa.”
Kuinka alttiiksi itsensä kannattaa laittaa?
”Aina varoitetaan, että backlash tulee. Seiskapäivän kuvaaja saattaa yhtäkkiä bongata tilanteesta, joka ei ole kauhean mairitteleva. Tietyt rajat ylittynee, jos joutuu miettimään, mitä UPI:n afterworkeillä voi olla lasissa. Vielä ei olla siinä tilanteessa.”
Heinäkuun puolivälissä Seiska otsikoi: ”Mika Aaltola kipaisi Alkossa – paparazzikuvat! Örveltäjä häiriköi Ukraina-asiantuntijaa, vaimo, vauva ja harvinaiset hauvat seurasivat silmä kovana”.
Oikaisu 18.8.2022 kello 15.50. Alkuperäisessä tekstissä Thukydideen teoksen Peloponnesolaissota ilmestymisvuodesta oli jäänyt pois loppulyhenne eaa. Teos julkaistiin noin vuonna 395 eaa.