Tapiolan tyttärille suruistani puolet
Iina Lemström voitti lukiolaisille järjestetyn Suomalaisen kirjoituskilpailun. Tänä vuonna aiheena oli metsä.
Huhtikuun ensimmäisellä viikolla minä tapaan hänet. Hän on kaunis ja kuriton, puhuu niin kuin hiirenkorvia havisuttava kevättuuli: kevyesti, pitelemättömänä, kohisten. Tuskin tunnen häntä vielä, kun jo rohkenen sopottaa salaisuuteni metsänkeijuille, uskoa niiden hentoisille korville toiveen – silmujaan aukovan kesän varalle kyhätyn. Koivikon lomassa aurinko oikoo kultasormiaan ja minä katselen, miten keijut kuulemastaan riehakkaina tapailevat tanssiaskelia polulla. Niiden pienten jalkojen jäljessä polkujen notkelmiin putkahtelee valkovuokkoja. Tulee kesä ja hän on täällä kanssani. Me samoamme kartoittamattomilla mailla, kuljemme reittejä, joille en yksin ole uskaltanut poiketa. Männyt kaartuvat katedraaliksi yläpuolellemme ja kaiken aikaa sipsuttavat metsänkeijut kannoillamme, helisevät haltioituneita laulujaan.
Helmikuussa kirjoitan päiväkirjaani: olen nukahtanut rauhan aikana, herännyt uuteen päivään ja nähnyt, kun veri tahrii aamuyön kalpeina tunteina laaditut otsikot ja aamiaispöydälle levitetyn Euroopan kartan. Hänelle kirjoitan ikävästä, siitä, miten huoli muuttuu sodan varjossa hahmottomaksi. Kesäkuussa hän lakkaa vastaamasta viesteihini. Aurinko on silittänyt kankaan lämpimäksi, kun nojaan selkäni kaarnan uurteisiin ja annan metsänkeijujen hoivata havinallaan itkuani.
Albert Edelfeltin maalauksessa Rantatöyräällä (1883) Annie Edelfelt on minun ikäiseni. Syksy on jo valuttanut värejään maisemaan, vaikka kesä vielä viipyilee laskevan auringon kajossa. Helteisten päivien kuumekohina on jättänyt töyrään kylkiin rusotuksen, ja pihlajat hohkaavat kuin ahnaat avotulet männikön syvää vihreää vasten. Kiire on karissut Annien askelista, katse lepää haaveissa. Mihin hän – Albertin nuori sisko – tähyää, minne matkaa ajatuksissaan, kun kävelykengät sirosti kopisten tavoittavat tutun metsäpolun kumpareet ja kohoumat?
