Vanhan liiton mies
Matti Putkonen on kasvanut Suomen mukana. Nyt hän jää eläkkeelle kolmatta kertaa. Malttaako hän vieläkään jättää politiikkaa?
Heinäkuussa 2010 Matti Putkonen ilmoitti ensimmäisen kerran jäävänsä eläkkeelle. Toisen kerran joulukuun lopussa 2017. Ja nyt taas. Lokakuun alusta lähtien Putkonen on ollut vapaa mies.
Mutta siinä hän odottaa, puku pykälässä tieteisfiktiomaisessa tupakkakopissa perussuomalaisten puoluetoimiston käytävällä, kuin kuuluisi sisustukseen. Putkonen on ollut kopin pääkäyttäjä: oikean etusormen kynsi on kellastunut meripihkaisen rusehtavaksi. Ehkä hänelle teipataan kopin seinään tulostetun norttimainoksen viereen pieni messinkinen plaketti kiitokseksi työstä aatteen eteen.
Kopin vieressä on Putkosen työhuone. Kasettimankka soi pikkuisen liian lujalla. ”On elomme muistoja vain / On elomme haaveita”, laulaa takavuosien iskelmätähti Erkki Junkkarinen.
Tällä kertaa Putkonen vaikuttaa olevan tosissaan eläköitymisensä suhteen. Hän on 73-vuotias, liikkeiltään jo hidastunut, ei todellakaan mikään sporttivaari. Tämä on eläkeläinen Putkosen ensimmäinen kerta puoluetoimistolla, ja lokakuuta on käyty jo kymmenen päivää. Kaapitkin ovat tyhjät.
”Nyt jätän avaimetkin vihdoin”, hän sanoo.
”Puolue jää todella hyvään tilaan.”
Keväällä Matti Putkosesta julkaistun mairean elämäkerran kuvaliitteessä on hauska kuva. Se on 1970-luvulta. Putkosella on yllään paita, jossa on Karl Marxin kuva. Mäntän Marxiksi parikymppistä keskikoulun käynyttä demaria ja Metallityöväen liiton lakkoherkkää aktiivia tuolloin kutsuttiinkin.
Vuosituhannen vaihteessa Paavo Lipposen pääministerikaudella hän oli kannattamassa äänekkäästi EU:n liittovaltiota.
Mutta elokuun puolivälissä vuonna 2010 Putkosesta tuli perussuomalainen. Viiden kansanedustajan puolue kokousti Porissa. Puheenjohtaja Timo Soini oli luvannut, että paikalle saapuu yllätysvieras.
Se oli Matti Putkonen, joka oli jäänyt Metalliliitosta ensimmäisen kerran eläkkeelle pari kuukautta aiemmin ja ilmoittanut juuri luopuneensa Sdp:n jäsenkirjasta 42 vuoden jälkeen.
Perussuomalainen-lehti kirjoitti ”ay-nyrkistä” ja ”superlobbarista”. Titteliksi tuli vaalityömies. Putkonen oli tehnyt selväksi, ettei halua ehdokkaaksi tai puolueen johtotehtäviin.
Myöhemmin alettiin puhua vain työmiehestä. Tittelissä on oma ironiansa, ehkä itseironiaakin. Kyse on kuitenkin miehestä, joka on toiminut käytännössä koko aikuisikänsä poliittisena toimitsijana, viestintämiehenä ja puoluevirkailijana.
Tulotkin ovat ministeritasoa.
Matti Putkosessa on jotakin kovin vilpitöntä – hän uskoo menneisyyteen. Hänen mukaansa ennen osattiin jopa neuvotella paremmin. Ehkä kaipuu johtuu iästä, hän pohtii.
Tehtaalla tai konepajalla ei papereita Putkosen nuoruudessa kirjoiteltu. Asiat ”kämmennettiin”, ja se riitti sopimukseksi.
”Jos jostakin lähti lipeämään, johtajilta tuli heti soitto mulle. Mä kävin sitten sanomassa pojille, että ’hei hei, me ollaan sovittu’”, Putkonen sanoo.
Se oli hienoa aikaa. Putkosen mielestä vientiteollisuus-Suomi pitäisi saada takaisin.
