Hitlerin ensimmäinen
yritys

Suomalaisille vuosi 1923 tuo harvoin mitään erityistä mieleen. Se on vain yksi vuosiluku, joka jää itsenäistymis- ja sisällissotavuosien 1917–1918 ja Lapuan liikkeen (1929–1932) puoliväliin. Aikakauteen, josta yleensäkin muistellaan hyvin vähän.

Toisin on Saksassa. Sen historiassa on yllin kyllin muitakin kohtalokkaiksi miellettyjä vuosilukuja. Silti jo viime vuoden puolella maan kirjakaupoissa saattoi huomata, kuinka suuri tarjonta kaikkialla oli teemasta 1923.

Ei ihme. Vuosi 1923 on saksalaisille lähes yhtä dramaattinen ja traumaattinen kuin sotavuodet: Ranska ja Belgia miehittivät Ruhrin teollisuusalueen. Koettiin hyperinflaatio, jonka seurauksena leipä maksoi miljardeja Saksan markkoja. Oli kommunistinen vallankumoushanke. Ja ennen kaikkea: silloin Adolf Hitler pyrki ensimmäinen kerran saamaan vallan käsiinsä.

Hitleristä tuli valtakunnankansleri vuonna 1933. Myöhemmän historian takia on kysytty, miksi vuodesta 1923 ei opittu mitään. Kuinka oli mahdollista, että miljoonat saksalaiset äänestivät miestä, joka oli jo kerran yrittänyt muodostaa diktatuurin?

Vuosi 1923 alkoi Saksassa synkästi. Maa ei ollut toipunut maailmansodan tappiosta eikä talouslamasta. Sodanjälkeisiä vuosia olivat luonnehtineet poliittiset kumousyritykset ja poliittiset salamurhat, näkyvimpänä vuonna 1922 ulkoministeri Walter Rathenaun salamurha.

Rathenaun viaksi oli luettu paitsi se, että hänessä nähtiin Saksan tappion symboli, myös se, että hän oli juutalainen. Nat­sien raivoisa antisemitismi ei vielä nauttinut laajaa kannatusta, mutta oikeistoradikaalien piirissä juutalaiset, vasemmistolaiset ja monet liberaalitkin poliitikot miellettiin ”epäsaksalaisiksi”. Heitä myös syytettiin maailmansodan tappiosta.

Kiihkokansallisten piirien silmissä juutalainen oli vieras, vähintään epäilyksenalainen. Mutta uhreiksi päätyi muitakin, joita pidettiin syypäinä Saksan heikkouden tilaan.

Toiselta laidalta demokratiaa uhkasi yhtä leppymätön diktatuuripyrkimys: kommunistinen vallankumous, joka otti mallinsa neuvosto-Venäjän bolševikeilta.

Monien mielestä Saksa oli teollisuusvaltiona ja Karl Marxin ja Friedrich Engelsin synnyinmaana paljon luonnollisempi pioneeri sosialistiselle vallankumoukselle ja järjestelmälle kuin takapajuinen, talonpoikainen ja suurten massojen osalta lukutaidoton Venäjä.

Demokraattisella Saksalla, jota kutsuttiin sen perustuslain syntypaikan pohjalta Weimarin Saksaksi, oli vain vähän vakaumuksellisia puolustajia. Rasitteena oli myös talouden katastrofaalinen tila, jota sotakorvaukset maailmansodan voittajille koko ajan pahensivat. Vuoden 1923 alussa vararikkotilassa ollut valtio joutui ilmoittamaan maailmansodan voittajille, ettei se kyennyt suoriutumaan seuraavien kuukausien sotakorvauksista.

Vaikka vasemmaltakin oli tullut kaappausyrityksiä, vuonna 1923 aloite tuntui siirtyneen laitaoikeistolle. Tähän vaikutti uusi kansallinen nöyryytys: Ranska ja Belgia miehittivät Ruhrin teollisuusalueen huolehtiakseen itse sotakorvauksien saamisesta. Monet saksalaiset pitivät erityisen nöyryyttävänä sitä, että miehitysjoukoissa oli myös mustaihoisia sotilaita Ranskan siirtomaista.

Saksalaiset reagoivat miehitykseen passiivisella ja jotkut myös aktiivisella vastarinnalla, mikä johti kuolemantuomioihin miehittäjien käsissä. Kriisi laukesi kuukausien päästä diplomatian keinoin, mutta katkeruus oli vain lisääntynyt.

Ruhrin kriisin aikana Suomessakin oli järjestettyjä adresseja Saksan puolesta ja mielenilmauksia Ranskan toimintaa vastaan. Samoin oli järjestetty keräyksiä taloudellisessa ahdingossa puutetta kärsineille saksalaisille.

Ranskan suosio oli Suomessa pohjamudissa. Virallinen Suomi ei kuitenkaan protestoinut – Ranska oli maailmansodan voittajavaltio, johon oli saatava hyvät suhteet.

Maltillisetkin saksalaiset porvarit ihmettelivät, tulisiko demokratia koskaan toimimaan Saksassa ja saamaan taloutta ja heidän elintasoaan jaloilleen. Tämä ei tehnyt heistä uuden poliittisen liikkeen, kansallissosialismin, kannattajia, vaan ennemminkin nostalgikkoja: kuten ajan fraasi kuului, ”keisarin aikana oli paremmin”.