Suunnitelma B
Entä jos jäisit työttömäksi? TV-toimittaja, johtaja ja kolme muuta pohtivat, mitä silloin tekisivät.
8
MIN
Piia Pasanen, 52
Toimittaja
”Keskiviikkona 6. marraskuuta 2024 ykkösuutinen maailmassa oli Donald Trumpin voitto Yhdysvaltain presidentinvaaleissa. Samana aamuna Ylellä järjestettiin sisäinen tiedotustilaisuus, jossa toimitusjohtaja ilmoitti Suomen mediahistorian suurimmista muutosneuvotteluista. Parlamentaarinen työryhmä oli syksyllä päättänyt leikata Yleisradion rahoitusta.
Neuvottelujen piirissä oli koko Ylen henkilöstö. Tunnelma oli lamaantunut. Ehkä ensimmäistä kertaa kolmisenkymmentä vuotta kestäneen toimittajanurani aikana mieleen hiipi ajatus: mitä, jos minullekin käy huonosti?
Jos vakituinen työni toimittajana ja uutisankkurina loppuisi, realistisinta olisi perustaa toiminimi tai yritys ja myydä sen kautta omaa osaamista: tapahtumien, seminaarien ja gaalojen juontamista, paneelikeskustelujen vetämistä, esiintymiskoulutusta.
Uudessa tilanteessa – ilman televisiotyön tuomaa laajaa näkyvyyttä – itseään pitäisi brändätä ja markkinoida enemmän ja paremmin. Täytyisi olla aktiivinen somessa ja keksiä kiinnostavaa sisältöä. Samoista juontokeikoista kilpailisi suuri joukko osaavaa porukkaa. Millä minä erottuisin? Pärjäisinkö? Vakituisen työn jälkeen tulot olisivat epävarmat, mikä voisi aiheuttaa stressiä, mutta toisaalta saisin itse päättää aikatauluistani. Se toisi vapautta.
Jos taas seuraisin suurta intohimoani eikä taloudellista painetta olisi, alkaisin tehdä jotain ruokaan liittyvää. Olen nuoresta asti rakastanut ruoanlaittoa ja leipomista, ja ruoalla oli jo lapsuudenkodissani iso merkitys. Ruoka ei ole koskaan ollut minulle vain polttoainetta: se on yksi elämäni suurimmista nautinnoista ja loputon kiinnostukseni kohde. Elän syödäkseni. Hyvä ruoka on myös rakkaudenosoitus.
Voisin opiskella kokiksi tai leipuri-kondiittoriksi. Olisi kiehtovaa oppia lisää raaka-aineista ja valmistustekniikoista ja päästä tekemään harjoittelujakso jossain huippuravintolassa – silläkin uhalla, että alan työkulttuuri ja kova tahti olisivat shokki.
Ehkä perustaisin kahvilan. Siellä myytäisiin ainakin hyvää hapanjuurileipää, korvapuusteja ja bravuuriani sacherkakkua. Ideaalitilanteessa voisin yhdistää viestintäosaamiseni ja ruokarakkauteni. Siitä voisi syntyä ihan maistuva keitos.”
Shawn Huff, 41
Helsingin apulaispormestari
”En ole tottunut työntekijän oikeussuojaan. Sitä ei ole oikein ikinä ollut. Pelasin 38-vuotiaaksi koripalloa, ja kun Euroopassa pelaa, töitä riittää niin kauan kuin suoriutuu hyvin. Kun ei suoriudu, saa kenkää.
Paineet olivat todella kovat, mutta siitä oppi. Piti eritellä asiat, joihin voi itse vaikuttaa, ja keskittää kaikki huomio niihin.
Syksy 2013 Saksassa oli sellainen, että potkut uhkasivat vähän koko ajan, mutta lopulta onnistuin kääntämään tilanteen ja jatkoin seurassa vielä monta kautta. Se toi rauhaa ja osoitti, että tulosta voi syntyä, kun tekee töitä ja keskittyy oleelliseen. Vaikka ympärillä olisi myrskyä.
Mutta urheilija tietää, että kun ammattiura loppuu – ja sehän loppuu – kaikki pitää aloittaa alusta. Tein itselleni exit-suunnitelman, joka oli yksinkertaisesti se, että alan kokeilla asioita. Alan vain kokeilla.
Lähdin Helsingin kuntapolitiikkaan, vaikkei minulla ollut taustaa vihreiden järjestökentässä tai missään. Olin kyllä lukenut Valparaíson yliopistossa tutkinnon, kriminologian kandidaatin tutkinnon, kun pelasin Yhdysvalloissa stipendiaattina.
Samalla tavalla päädyin asiantuntijaksi urheilulähetyksiin. Pyydettiin kommentaattoriksi, ja vaikka hirveästi pelotti, menin. Kysyttiin vieraaksi kouluihin ja kävin puhumassa.
En ollut kovin hyvä, mutta sain palautetta ja katsoin, miten voin parantaa.
Niin koripallossakin aina tehtiin. Peli katsottiin valmentajien kanssa tallenteelta ja jokainen virhe käytiin raa’asti läpi. Missä voin parantaa?
Aloitin tammikuun alussa kasvatuksen ja koulutuksen apulaispormestarina, kun Reetta Vanhanen jäi perhevapaalle ja minulle tarjoutui upea mahdollisuus tuurata häntä. Omalla tavallaan tämä on hyvin lähellä urheilua. Työ on julkista ja koko ajan on muiden arvioitavana. Pitää oppia elämään kritiikin kanssa ja luottaa omaan tekemiseen.
Tämä pesti loppuu lokakuussa, mutta sitten jatkan puhekeikkoja.
Jos en jostain syystä voisi enää tehdä niitä, hakisin varmaan töitä lasten ja nuorten parista. Valmennan nytkin koripalloa vapaa-ajalla. Luulen, että työ löytyisi sieltä.
Mutta jos sekään ei… Sanotaan, että olisi kerta kaikkiaan pakko keksiä jotain aivan muuta, mitä se sitten olisi?
Rehellisesti sanottuna: en tiedä.”
Lotta Backlund, 45
Johtaja Milttonissa
”Suunnitelmani B on ollut välillä myös suunnitelmani A.
Moni tunnistaa minut televisiosta tai komiikkalavoilta, mutta olen koko elämäni käynyt päivätöissä: tv-tuotantoyhtiössä, mobiilipeliyhtiössä, politiikassa ja nyt konsulttitalossa.
Työni ohessa olen kuitenkin aina myös istunut hallituksissa, kirjoittanut kolumneja ja kirjoja, tehnyt juontokeikkoja ja valmennuksia, toimittanut ja juontanut podcasteja sekä välillä hassutellut tv-ohjelmissa.
Näitä sivutöitä voisin tehdä myös päätyönä, jos päivätyö katoaisi. Kynnykseni irtisanoutua päivätyöstä on tästä syytä matalampi kuin monilla: voin elättää itseni.
Jos olisin taloudellisesti riippumaton, matkustelisin ja kirjoittaisin kirjoja. Kirjoittaisin dekkarin, lastenkirjan ja jahtaisin Valtteri Bottasta, kunnes saisin hänet suostumaan siihen, että kirjoitan hänen elämäkertansa.
Tämän kirjoituksen idea on kuitenkin tehdä ajatusharjoitus: mitä jos en voisi palata enää mihinkään olemassa olevista töistäni.
Ehkä voisin siinä tapauksessa ryhtyä hautausurakoitsijaksi? En ole täysin epätosissani. Luin taannoin The New York Timesista artikkelin uuden ajan hautaustoimistoista. Yhä useampi kokee perinteiset uskonnolliset tai kirkolliset hautajaismenot vieraiksi ja haluaa, että myös elämän loppu olisi oman näköinen, niin kuin elämäkin oli.
Olisi inhimillistä ja kaunista, jos ihmisen elämän päättymistä voisi juhlistaa hänen arvoisellaan tavalla. Voisin auttaa tässä.
Voisin järjestää hautajaiset neutraalissa paikassa, joka olisi koristeltu tai teemoitettu tavalla, joka kunnioittaa vainajan persoonallisuutta, hänen rakkaudenkohteitaan ja asioita, jotka tekivät hänet onnelliseksi.
Se olisi kai jonkinlaista elämän jälkeisten hyvästien palvelumuotoilua.
Vaikka tavoite olisi luoda iloa vaikean hetken keskelle, ymmärrän, että päivittäinen työskentely surun keskellä voisi olla kuormittavaa.
En tiedä, olisiko minusta siihen, mutta start up -kielellä: kuolinbisnes olisi valmis disruptoitavaksi.”
Ville-Juhani Sutinen, 45
Kirjailija
”Sain nuorena runoilijana typerän idean, josta olen edelleen ylpeä: päätin elättää itseni kirjailijana. Sen vuoksi en hankkinut yliopistossa opettajan pätevyyttä, vaikka monet kehottivat minua tekemään niin, jos kirjailijanura ei takaisikaan toimeentuloa.
Tiesin, että jos en heittäytyisi täysillä alalle, siitä ei koskaan tulisi ammattia, vaan turvautuisin muihin töihin.
Minulta siis puuttuu kokonaan B-suunnitelma.
Kirjailijana toimeentuloni muodostuu apurahoituksesta ja kaupallisista tuloista, kuten rojalteista, lainauskorvauksista ja kirjoituspalkkioista. Yksinään kumpikaan niistä ei riittäisi.
Vallitseva kulttuuri-ideologia kaventaa jatkuvasti taiteilijoiden apurahatuloja. Jos ne loppuisivat kokonaan, en voisi toimia kirjailijana muuten kuin markkinoiden varassa. Se taas tarkoittaisi taiteellisen vapauden alistamista kaupallisuudelle. Siihen en vain rehellisesti sanoen pystyisi. Ei mitään elämäntapaoppaita minulle!
Mutta vaikka ammattitaiteilijana työskentely muuttuisi kannattamattomaksi, ei kirjoittaminen siihen tyssäisi. Ihmiset kuluttavat tekstiä jok’ikinen päivä käyttöohjeista nettikirjoituksiin. Jossain siellä täytyy piillä mahdollisuus myös hylkiökirjailijoille.
Sepittäisinkö ehkä mainostekstejä? Ei… Jos pitää alistua markkinoille, mennään sitten pohjaan saakka!
Tehdessäni taustatyötä edelliseen tietokirjaani etnisistä kaupunginosista törmäsin ammattiin, jolla monet Yhdysvaltain Chinatownien asukkaat ovat elättäneet itsensä ja elättävät edelleen. He kirjoittavat niitä pieniä ennustuksia ja elämänohjeita, joita kiinalaisten ravintoloiden onnenkekseistä löytyy.
Sillä alalla voisin palvella yleisöä positiivisimmalla mahdollisella tavalla. Onnenkeksiviestien kirjoittajan vuosipalkka myös vastaa melko tarkkaan yksivuotista taiteilija-apurahaa.
Saattaa siis olla, että romaanin aloituslauseen sijaan naputtelenkin pian: Jännittävä tilaisuus odottaa sinua nurkan takana!”
Petja Kopperoinen, 29
Seurakuntapastori Paavalin seurakunnassa
”Pahin kauhuskenaarioni on käynyt toteen. Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa ei ole enää töitä, sillä koko kirkkoa ei enää ole. Se on hajonnut sisäisiin riitoihinsa, ja raunioille on jäänyt vain pieniä, kituvia kuppikuntia. Hautakivivirat ovat kadonneet ja papiston virkapuvut käyneet turhiksi.
Työttömyyslukujen kasvaessa tilanne ahdistaa, mutta herättää myös varovaista riemua.
Olin aikoinaan luvannut itselleni, että opiskelen jotakin muuta kuin teologiaa ennen kuin valmistun maisteriksi. Olin pyhästi vannonut, ettei minusta tulisi pappia. Nämä lupaukset rikottuani olin hokenut kuin mantraa, etten aikoisi kuolla pappina.
Nyt, ensimmäistä kertaa koskaan, pystyn pitämään uralupaukseni.
Ripustan liperit naulaan ja lähden Amerikkaan tavoittelemaan jokaisen harrastajanäyttelijänä kasvaneen lapsen unelmaa. Minusta tulee Hollywoodin arvostetuin elokuvanäyttelijä.
Esitän suurissa elokuvatuotannoissa monipuolisia päärooleja, kävelen punaisilla matoilla ja juhlin hulppeissa gaaloissa uudet roolit mielessäni. Nostan vaatimatonta muutaman miljoonan euron palkkaa jokaisesta roolistani ja elelen muina linnanherroina jossakin Keski-Euroopassa.
Jos siipeni eivät elokuvateollisuudessa kanna, palaan entiseen työpaikkaani kaupan kassalle. Tai jatkan Helsingin nähtävyyksien oppaana.
Näin saan elätettyä itseni siihen asti, että keksin, mitä haluan elämässäni tehdä.
En tiedä, haluanko oikeasti tehdä opintojani vastaavia töitä tai hyödyntää osaamistani. Töitä haluan silti tehdä, sillä en osaa jäädä laakereille makaamaan.
Haluaisin työn, jossa saisin istua kotisohvallani kenenkään häiritsemättä ja tililleni kilahtaisi kuukausittain korkeakoulutetun mediaanipalkan verran rahaa. Tällaista työtä en ole löytänyt, mutta vielä se päivä koittaa.
Siksi laitan liperit kaulaan ja kiitän Luojaani siitä, että kirkko on vielä pystyssä.”
Iso kysymys -juttusarjassa on pohdittu elämän tarkoitusta, rakkautta ja kuolemaa. On kysytty, mikä on syntiä ja mitä pitää pyytää anteeksi. Mitä kadehdit? Kenen viereen istuisit illalliselle? Jutut löytyvät osoitteesta Suomenkuvalehti.fi.