Rasismia päiväkodissa
Maailmalla puhutaan Suomen ainutlaatuisesta varhaiskasvatuksesta ja tasa-arvoisesta yhteiskunnasta. Oman perheeni todellisuus on aivan päinvastainen.
8
MIN
Maanantaiaamu päiväkodin eteisessä: istun matalalla penkillä pukemassa neonvihreää huomioliiviä taaperolleni. Aamukiireessä muut vanhemmat, lapset ja päiväkodin henkilökunta vilisevät ohitsemme, kun tutun hoitajan polvet pysähtyvät silmieni korkeudelle.
”Ihanat hiukset”, hoitaja huokaisee ja kumartuu pöyhimään avoimia kiharoitani ennen kuin ehdin vastustella. Jähmetyn paikoilleni.
”Siis aivan ihanat kikkarat!” hän vielä toteaa kävellessään ohitseni.
Hän ei jää odottamaan reaktiotani eikä näe tyrmistynyttä katsettani. Kikkarat kuulostavat minusta koirankikkareilta ja tunnen oloni epämukavaksi, hämmentyneeksi, nöyryytetyksi, vaikka se ei ollut hoitajan tarkoitus, tiedän.
Hiuksiini luvatta koskeminen ei ole kovin vakava teko, vaikkakin tökerö. En osaa kuvitella tilannetta, että hoitaja olisi kysymättä koskenut ja pöyhinyt valkoisen vanhemman hiuksia.
Tahattomuus on tavanomaista mikroaggressioille. Ne voivat olla leikillisiä ja jopa hyvää tarkoittavia lipsahduksia.
Tarkoitusperiä olennaisempaa on kuitenkin se, millainen vaikutus kommenteilla on. Ne alleviivaavat, että kohde on erilainen, normeista poikkeava.
Viime kuukausina mieleeni on tullut usein yhdysvaltalaisen kirjailijan ja ihmisoikeusaktivistin Maya Angeloun sitaatti: ”Kun ihmiset näyttävät sinulle, keitä he ovat, usko heitä ensimmäisellä kerralla.”
Vuosien saatossa Suomi on osoittanut minulle toistuvasti, millainen se on. En ole vain halunnut uskoa.
