Kun teho katosi

O n oikeastaan valtiovarainministeri Iiro Viinasen syytä tai ansiota, että taloustieteilijä Matti Pohjola ryhtyi tutkimaan tuottavuutta. Ajankohta voidaan määritellä päivän tarkkuudella: 14. marraskuuta 1991.

”Olimme perheen kanssa lomalla Kanarialla ja vaimo meni vaihtamaan valuuttaa. Hän tuli takaisin, että nyt yritettiin huijata, vaihtokurssi oli muuttunut.”

Pohjola arvasi heti, mistä oli kysymys: Suomen markka oli devalvoitu.

”Minulla oli lomalla mukana tutkimusartikkeleita ja aloin heti lukea ja pohtia, miksi Suomen talouden tuotanto ei ole riittävän tuottavaa. Miksi se pitää aina pelastaa palkkoja laskemalla, sitähän se devalvaatio käytännössä tarkoitti.”

Markan devalvoiminen eli sen ulkoisen arvon heikentäminen on nyt euroaikana lähinnä hämyiseen historiaan kuuluva talousliike. Viime vuosituhannella se oli vakiokeino, kun suomalaisten vientiyritysten kilpailukykyä ja kannattavuutta haluttiin kohentaa.

Tasaisin väliajoin markan arvoa suhteessa ulkomaisiin valuuttoihin heikennettiin. Se helli vientiyrityksiä, jotka saivat tulonsa entistä ostovoimaisemmassa ulkomaanvaluutassa. Devalvaatioista kärsivät kotimaiset palkansaajat, kun heidän heikennetyillä markoillaan sai entistä vähemmän tuontitavaroita.

Marraskuun 1991 devalvaatio oli Suomen taloushistorian viimeinen ja poikkeuksellisen dramaattinen. Se tapahtui suuren laman kynnyksellä. Devalvaatiota edelsi pitkä jakso, jolloin talouspäättäjät ja erityisesti valtiovarainministeri Iiro Viinanen (kok) vakuuttelivat, että markkaa ei ikinä eikä missään tapauk­sessa devalvoida.

Devalvoitiinpa kuitenkin.

Viinanen on muistelmissaan kuvannut devalvaatiopäätöstä elämänsä pahimmaksi iltapäiväksi. Ennen ratkaisevaa valtioneuvoston kokousta talousministeri makasi neuvotteluhuoneen sohvalla ja pelkäsi saavansa sydänkohtauksen.

Kanarian-lomalla alkaneen pohdinnan tuloksena Matti Pohjolalta ilmestyi vuonna 1996 kirja Tehoton pääoma – uusi näkökulma taloutemme ongelmiin. Siinä arvioitiin, että Suomen talouden perusongelma olivat tehottomat investoinnit.

Erityisesti teollisuuteen oli kyllä investoitu rahaa suorastaan vimmaisesti, mutta markoilla ei ollut saatu samaa tuottavuutta kasvattavaa vaikutusta kuin verrokkimaissa.

”Teollisuuspolitiikassa oli epäonnistuttu.”

Tehoton pääoma -kirjan ilmestymisestä on pian 30 vuotta, ja Matti Pohjola on ny­kyään kansantaloustieteen emeritusprofessori Aalto-yliopistosta. Talouden tuottavuuden pohtiminen ei kuitenkaan ole talousmenneisyyden homeinen opinkappale, sen pitäisi erityisesti Suomessa olla juuri nyt kansantalouden kuuminta muotia.

Sekä poliitikot että taloustieteilijät ovat yhtä mieltä siitä, että Suomen talouden pääongelma on hidas kasvu. 1990-luvun lopun ja vuosituhannen alun kolmen tai neljän prosentin kasvuluvut ovat vaihtuneet hitaaseen, hyvinäkin aikoina yhden prosentin paikkeilla liikkuvaan talouden kasvuun.

Nopeammin kasvava talous tuottaa enemmän hyvää. Esimerkiksi hyvinvointivaltion rahoittaminen tai vaikkapa kansantalouden velkaantumisen pysäyttäminen olisi huomattavasti helpompaa neljän prosentin kasvun kuin yhden prosentin kasvun Suomessa.

Ja Suomen talous kasvaa kituliaasti, koska tuottavuus ei kasva.

Suomen kansantalouden uusimmat tuottavuusluvut ovat vuodelta 2022. Silloin talouden tuottavuus yksityisillä aloilla heikkeni 0,8 prosenttia.

Viidessätoista vuodessa tuottavuus ei ole kasvanut käytännössä lainkaan. Jonain vuosina pinnistellään hieman ylöspäin, sitten taas lasketellaan alaspäin. Lopputulos on, että tuottavuus on samalla tasolla kuin vuonna 2007 ennen finanssikriisin alkamista.

”Työn määrä taloudessa ei voi kasvaa rajattomasti mutta tuottavuus voi.”

Yksityisen sektorin tuottavuuden kehitys kuulostaa helposti hyhmäiseltä talousjargonilta. Tuottavuuden vaikutus talouteen on helpompi ymmärtää, kun verrataan Suomea Ruotsiin.

Talousmaaottelupiireissä koettiin riemun hetki vuonna 2008. Erityisesti Nokian menestyksen siivittämänä Suomi oli viimeinkin onnistunut kirimään Ruotsin kiinni talouden koossa mitattuna bruttokansantuotteella asukasta kohden.

Ilo jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi. Suomen talouden tuottavuuskasvu hiipui. Ruotsinkin hidastui, mutta vähemmän kuin Suomessa.

Nykyään ollaan tilanteessa, jossa Ruotsin kansantalous voisi pitää joka toinen viikko ylimääräisen vapaapäivän ja silti tuottaa asukasta kohden yhtä paljon kuin Suomi.

Ruotsi tuottaa yhdeksässä päivässä sen mitä Suomi kymmenessä. Ero johtuu talouden tuottavuuden kehityksestä.

Taloustieteen professorilta luonnistuisi vaikkapa lukuvuoden mittainen luentosarja talouden tuottavuudesta mutta tiivistetään asia muodikkaasti kolmeen avainkohtaan. Mitä tavallisen talouskansalaisen pitäisi ymmärtää tuottavuudesta?

”No, ensimmäinen asia on, että talouden, siis kansakunnan elintason ja hyvinvoinnin, kasvu syntyy viime kädessä työn tuottavuuden kehityksestä. Työn määrä taloudessa ei voi kasvaa rajattomasti mutta tuottavuus voi.”

Talous kasvaa, kun joko lisätään tehdyn työn määrää tai lisätään tehdyn työn tuottavuutta. Tuottavuus kasvaa esimerkiksi silloin, kun työntekijä saa samassa ajassa entistä enemmän aikaan, oli työn tulos sitten risteilylaivoja, tekonivelleikkauksia, komiteamietintöjä tai pelto-ojaa.

Perinteisesti tuottavuusloikat ovatkin syntyneet vanhan työn tekemisestä entistä tehokkaammilla välineillä.

Riuska ojankaivaja saattoi 12 tunnin työpäivässä huhkia 24 syltä eli runsaat 40 metriä matalaa pelto-ojaa, arvioidaan 1860-luvulla ilmestyneessä Johdatuksia pehtuorille ja työwoudille -kirjasessa. 2020-luvulla osaava kaivinkonekuski tuottaa ojaa helposti sata metriä tunnissa, eli kahdessa minuutissa saman kuin lapiokaivaja kuudessakymmenessä minuutissa.

Sama tuottavuuskumous on nähty esimerkiksi metsässä.

Moottorisahaa käyttävä ammattimetsuri pystyi 1960-luvulla kaatamaan ja karsimaan työpäivässä 15 mottia eli kuutiometriä puuta. Nykyaikaisen metsäkoneen ohjaamossa istuva motokuski kaataa yhdessä kymmenen tunnin työvuorossa 250–300 kuutiometriä puuta eli yksi kone tekee 20 metsurin työt.

Perinteisiä tuottavuusloikkia ei kuitenkaan voi tehdä rajattomasti. On vaikea kehittää kaivinkonetta, joka tekisi tunnissa sadan metrin sijaan kilometrin pelto-ojaa. Pitää keksiä jotakin muuta.

Professori Pohjolan toinen oppitunti onkin, että kansantalouden tuottavuus kasvaa, kun tehdään aiempaa arvokkaampia asioita. Tuottavuuden kannalta voit itse asiassa tehdä aiempaa vähemmän, kunhan teet kalliimpaa.

”Usein ajatellaan, että tuottavuuden kasvattaminen on vain jatkuvaa määrien kasvattamista. Itse asiassa se on enemmän arvon kasvattamista”, Pohjola sanoo.

Talouden tuotannon arvo ei yleensä kasva, jos tehdään samaa vanhaa. On keksittävä uusia ideoita, jotka jalostuvat uusiksi tuotteiksi tai palveluiksi.

”Taloudessa uudet tuotteet on arvokkaampia siksi, että ne toteuttavat uusia tarpeita ja haluja. Ihmisillä tarpeet eivät ehkä ole rajattomat, mutta halut ovat.”

Pohjolan lempiesimerkki talouden mullistaneesta keksinnöstä ei ole internet tai Iphone vaan paljon vanhempi ja hieman arkisempi idea: paperin valmistaminen puukuidusta.

Se ratkaisi maailmaa 1800-luvun lopulla uhanneen paperipulan. Metsän muuttaminen paperiksi myös elätti Suomea yli sadan vuoden ajan.

Vielä puuttuu viimeinen opetus talouden tuottavuudesta.

”Se kolmas asia voisi olla, että tuottavuu­den kasvattaminen on vaikeaa ja epävarmaa”, Matti Pohjola sanoo. ”Ei ole yhtä vi­pua, jota kääntämällä talouden tuottavuuden saisi varmasti kasvamaan.”

Tämä hankaluus on juurisyy esimerkiksi viime aikojen lakkoihin.

Petteri Orpon hallitus on ilmoittanut tavoitteekseen, että Suomen talous kasvaa nykyistä nopeammin. Tavoitteeseen siis päästään joko lisäämällä työnteon määrää tai työn tuottavuutta.

Entä jos päätetään lisätä tuottavuutta?

Nimitetään tuottavuusministeri, joka val­mistelee kunnianhimoisen ohjelman. Lisä­tään pikavauhtia korkeakoulutuksen aloituspaikkoja, lisätään tohtorikoulutusta, käytetään lisää valtion rahaa tutkimuksen ja tuotekehityksen vauhdittamiseen.

Kaikki nämä asiat maksavat miljoonia euroja heti. Mutta sijoitus kannattaa, jos vuonna 2025 tohtorinkoulutuksen aloittava opiskelija kehittää uuden idean, josta 2030-luvulla kypsyy kaupallinen jättimenestys. Tehdään uutta ja kalliimpaa, talouden tuottavuus paranee.

Voi kuitenkin olla, että ei kehitä.

Ei ole mitään takeita, että suuretkaan summat valtion rahaa lopulta parantaisivat talouden tuottavuutta. On kyllä todennäköistä, että tuottavuus jossain vaiheessa paranee, kun rahaa käytetään koulutukseen ja tutkimukseen. Varmaa se ei kuitenkaan ole.

Voi esimerkiksi olla, että valtio kaataa tuottavuusmiljoonansa väärille aloille. Professori Pohjola ottaa esimerkiksi bioteknologian. Vaikka alaan satsattiin Suomessa julkista rahaa kymmeniä vuosia, todelliset maailmanluokan menestykset jäivät syntymättä.

”Keksintöjä kyllä syntyi, mutta meillä ei ollut globaaleja yhtiöitä, jotka olisivat voineet tuotteistaa ja myydä ne.”

Poliitikkojen onkin helpompaa kasvattaa tuottavuuden sijasta työn määrää. Se sujuu esimerkiksi heikentämällä työttömyysturvaa. Leikkaamalla työttömän saamia etuja työtön aiempaa todennäköisemmin työllistyy eli ottaa tarjolla olevan työpaikan vastaan.

Ainakin periaatteessa nämä muutokset vaikuttavat nopeasti ja ne voidaan arvioida tarkasti, sadan työpaikan tarkkuudella. Esimerkiksi ansiosidonnaisen työttömyysturvan heikentämisen arvioidaan hallitusohjelmassa lisäävän talouteen 15 800 työllistä.

”Talouspolitiikan päätöksentekijät voivat vaikuttaa melko suoraan työn määrään. Muutetaan verotusta tai työlainsäädäntöä. Mutta tuottavuuteen ei voi suoraan vaikuttaa mitenkään.”

Työn määrään keskittyminen ei ole Orpon hallituksen erikoisuus. Esimerkiksi Juha Sipilän hallituksen kiky-ohjelma on Matti Pohjolan mukaan hyvä esimerkki keskittymisestä vain työn määrän lisäämiseen taloudessa.

Vuonna 2017 voimaan tulleen kiky-paketin tavoite oli lisätä suomalaisten vuosityöaikaa 24 tunnilla. Siihen päästiin esimerkiksi muuttamalla joillakin aloilla helatorstai työpäiväksi.

”Siinä ajateltiin, että kun saadaan teollisuuden hintakilpailukyky kuntoon, niin talouskasvu lähtee käyntiin. No ei se lähtenyt, koska teollisuus ei enää Suomessa luo kasvua. Teollisen tuotannon määrä ei ole kasvanut kahteenkymmeneen vuoteen. Ja sama harha on nykyisessäkin talouskeskustelussa.”

”Nykyään ihmiset haluavat ostaa palveluita, eivät teollisia tuotteita.”

Virsikirjan kokoista pikkuteosta ei enää löydy suoraan kirjaston hyllystä, se täytyy pyytää erikseen varastosta. Kirjaa on teippailtu kokoon, ja joku menneiden vuosien lukija on alleviivannut avainkohtia lyijykynällä.

Kirjan nimi on Onko maallamme malttia vaurastua, ja sen on kirjoittanut Urho Kekkonen. Vuonna 1952 ilmestynyt kirja on eräänlainen talousmuutoksen nuottivihko, ohje siitä, miten sotien jälkeinen maatalous-Suomi saadaan muutettua teollisuus-Suomeksi.

Tätä ei voi luonnehtia kepeäksi lukukokemukseksi:

”Lähtökohdaksi esityksellemme maan investointien tarpeesta otamme v. 1951 ilmestyneen Teollistamiskomitean mietinnön ensimmäisen lauseen: ’Teollistumisprosessista riippuu ratkaisevalta osalta maamme taloudellinen ja yhteiskunnallinen kehitys.’”

Kirjan perusajatus on kuitenkin yksinkertainen: Suomalaisten pitää hillitä kulutuksen kasvua ja käyttää säästetyt rahat teollisuuden investointeihin. Ja nimenomaan raskaan teollisuuden, mieluummin jäänmurtajia ja paperitehtaita kuin sähkövatkaimia ja lp-levysoittimia.

Presidentti Kekkonen muistetaan jonkinlaisena kansantalouden supersankarina, joka kulki Pohjois-Suomen syrjäseuduilla ja osoitti kädellään, että tuohon valtatie, tuohon terästehdas, tuohon patoallas, tuohon kaivos.

Ihan niin se ei todellisuudessa mennyt. Vaurastumiskirjakin ilmestyi, kun Urho Kekkonen oli vasta pääministeri, neljä vuotta ennen hänen ensimmäisen presidenttikautensa alkua.

”Tunnen teoksen hyvin, kun aikoinaan sitä paljon opiskelin”, sanoo Matti Pohjola. ”Se oli mainio esimerkki talouspoliittisesta ohjelmasta silloin 1950-luvulla. Ensin katsotaan, missä Suomi on naapureitaan jäljessä. Ja sitten ehdotetaan keinoja, miten tästä noustaan.”

Pohjola kutsuu Urho Kekkosen ajattelua pääomafundamentalismiksi. Suomen ongelmana oli pula pääomasta, ja kun se pula saataisiin ratkaistua, Suomesta tulisi rikas maa.

”Ja kyllä se ajatus silloin toimikin. Mutta ei toimi enää nykyään.”

Siirtyminen maatalousmaasta teollisuusmaaksi sujui Suomessa suorastaan esimerkillisesti. Seuraavana oli edessä muutos maaksi, joka teollisuuden sijaan elää palveluista. Se loikka on sujunut vähemmän sulavasti.

”Teollisuus on Suomessa kasvattanut talouden tuottavuutta viimeksi 1990-luvulla. Nykyään ihmiset haluavat ostaa palveluita, eivät teollisia tuotteita.”

Ruotsissakaan perinteinen teollisuus ei ole sanottavasti kasvanut vuoden 2007 jälkeen, mutta siellä siirtyminen palveluvetoiseen talouteen on ollut käynnissä jo 30 vuotta. Esimerkiksi Spotifystä musiikkia kuunteleva tai Ikeasta uutta keittiön pöytää ostava suomalaiskuluttaja osallistuu ruotsalaisen palvelutalouden menestykseen.

Suomessa palveluihin siirtymisessä on päästy vauhtiin vasta kymmenen viime vuoden aikana.

”Osittain se varmaan johtuu siitä, että meillä oltiin niin hirveän hyviä teollisuudessa. Metsäteollisuudessa, koneissa ja laitteissa. Siitä on vaikea päästä pois. Lisäksi on aika vähän monikansallisia yrityksiä, joiden pääkonttori olisi Suomessa. Ruotsissa niitä on paljon.”

Suomalainen erikoisuus on menestystä saavuttaneiden palvelualan yritysten myyminen ulkomaille. Silloin suurin hyöty niiden menestyksestä valuu uuteen omistajamaahan.

Hitaan tuottavuuden kasvun kanssa tuskaillaan muuallakin kuin Suomessa, tuottavuuden kasvu on jo jonkin aikaa hiipunut kaikissa teollisuusmaissa. Eikä kukaan oikein tiedä, miksi. Erilaisia teorioita on kyllä esitetty.

”Yksi selitys on, että kun tuottavuuden kasvu syntyy uusista ideoista, niin on ajateltu, että uudet ideat eivät ole yhtä arvokkaita kuin vanhat ovat aikoinaan olleet. Ja se näkyy nyt hitaana tuottavuuden kasvuna”, Matti Pohjola sanoo.

Tämän teorian mukaan tietotekniikan käyttöönotosta syntynyt tuottavuusloikka alkaa teollisuusmaissa olla ohi. Seuraavan tuottavuuskasvun aallon voisi nostattaa vaikkapa tekoäly.

Tai sitten ei, yleensä laajasti hehkutetunkin uuden teknologian todellinen vaikutus talouden tuottavuuteen selviää vasta vuosia tai vuosikymmeniä myöhemmin.

”Tekoäly vaikuttaa sopivan esimerkiksi erilaisten dokumenttien tuottamiseen. Pyysin kokeeksi, että tee minulle hakemus taloustieteen professorin virkaan. Lopputulos oli aika hyvä. Enemmän ylisanoja siinä oli kuin itse olisin kehdannut käyttää.”