Kulttuurimatemaatikko
Kulttuuriala vahingoittaa itseään liian syyllistävillä puheilla, Suomen elokuvasäätiön uusi johtaja sanoo. ”Maksajille ei kannata vittuilla.”
8
MIN
Organisaatio oli matala, nopea eteneminen mahdollista.
1990-luvulla Elävän musiikin yhdistys (Elmu) toimi Helsingin Ruoholahdessa sijainneessa Lepakossa.
Entinen alkoholistien yömaja oli suosittu konserttipaikka ja kaupunkikulttuurin keskus. Siellä majaili myös moottoripyöräjengien jäseniä, Aira Samulinin tanssikoulu ja Radio Cityn toimitus.
Stuba Nikulan, 54, veti Lepakkoon musiikkialan käytännöllinen puoli.
”En ole perehtynyt musiikin historiaan tai teoriaan. En soita mitään. Minulla ei ole koskaan ollut korvamatoa”, hän sanoo.
Nikulan isoveli Jone työskenteli Radio Cityn juontajana ja vinkkasi, keneltä kysyä keikkatöitä. Tietojenkäsittelytiedettä ja matematiikkaa Helsingin yliopistossa opiskellut Stuba tienasi roudarina, autokuskina ja portsarina. Elmun toimijat tulivat tutuiksi.
”Lepakko oli minulle kuin opiskelijavaihtopaikka.”
Musiikkitapahtumien järjestäminen oli nuori ala, jota hallitsi tee-se-itse-henki.
”Heti kun kädet yhtään kantoivat, tankoon sai lisää rautaa. Joskus liikaakin.”
Elmun aktiivien joukossa oli enemmän musiikista kuin hallinnosta kiinnostuneita. Se on tavallista kulttuurialalla, jonne ihmisiä ajaa usein niin harras suhde sisältöihin, että töitä tehdään jopa ilmaiseksi.
Nikulalle kirjanpito, organisaatiokaaviot ja erilaisten lupien hakeminen eivät olleet pakollinen paha, vaan työn mieluisin sisältö. ”Pidän prosesseista ja numeroista.”
25-vuotiaana hänestä tuli Elmu-Yhtiön toimitusjohtaja.
Tammikuussa 2026 Suomen elokuvasäätiön (SES) hallitus tiedotti valinneensa Stuba Nikulan säätiön uudeksi toimitusjohtajaksi. Viisivuotinen toimikausi alkaa elokuun alussa.
Nikula siirtyy uuteen tehtävään Helsingin tapahtumasäätiön toimitusjohtajan paikalta. Säätiö pyörittää muun muassa Helsingin Juhlaviikkoja ja Lux Helsinkiä.
Nikula on johtanut myös Kaapelitehtaan ja Suvilahden kulttuurikeskuksia ja ollut perustamassa Tuska-festivaalia. Vuodet 2013−2018 hän toimi Helsingin kaupungin kulttuurijohtajana.
”Olen katsonut Helsingin organisaatiota eri kulmista lähes 20 vuotta”, hän sanoo.
Ansioluettelossa on myös pitkä lista hallituspaikkoja: Taideyliopisto, Designmuseo, Musiikkitalo…
Yksi kuitenkin puuttuu: elokuva-alan kokemus. Tilanne on harvinainen. Kotimaisen elokuvan keskeisen vallankäyttäjän paikalle on yleensä tultu alan sisältä tai vähintään sen liepeiltä.
Suomessa lähes kaikki ammattimaiset tuotannot saavat elokuvasäätiön tukea. Siellä siis päätetään, kuka tekee elokuvia ja mistä aiheista.
Vuonna 1969 perustettua SES:ää johti aluksi asiamies, sitten pääsihteeri. Nikula on säätiön seitsemäs toimitusjohtaja. Ennen häntä säätiötä johti elokuvatuottaja Lasse Saarinen kymmenen vuoden enimmäisajan.
Toimitusjohtajan paikalle oli 32 hakijaa, joukossa useita elokuva-alan konkareita.
Nikula jätti taakseen esimerkiksi levittäjien ja elokuvateatterien keskusjärjestön Suomen Filmikamarin toimitusjohtajan Tero Koistisen, elokuvan ja tv:n tekijöiden edunvalvontajärjestön AFPI:n toiminnanjohtajan Laura Kuulasmaan ja Yle elokuvatiimin tuottajan Elina Pohjolan.
Nikula on kuullut puheita alan ulkopuolisen valinnasta.
”Mutta minkä alan? Jos puhutaan julkisten varojen jakamisesta taiteelle ja kulttuurille, niin sitä olen tehnyt vuosien ajan.”
Helsingin kulttuurijohtajana Nikula toimi kaupungin taide- ja kulttuuriavustusten esittelijänä. Niitä jaettiin vuodessa 18 miljoonaa euroa. SES:n vuoden 2024 tukipotti oli yhteensä noin 21,5 miljoonaa.
Syksyllä 2025 elokuvasäätiö sai tapella budjettinsa puolesta. Petteri Orpon (kok) hallitus oli luvannut, ettei syksyn budjettiriihessä kajottaisi kulttuurin rahoihin.
Elokuva-alan järkytykseksi elokuvatukiin esitettiin kuitenkin 7,8 miljoonan euron vähennystä paketoimalla ne osaksi yritystukiin tehtäviä leikkauksia.
Tuotantotukea maksetaan tuotantoyhtiölle määrättyä elokuvahanketta varten. Käytännössä kyse on kulttuurituesta, jonka samaistamista yritystukiin pidettiin härskinä lupausten kiertämisenä.
Elokuva-ala oli jo valmiiksi laskusuhdanteessa. Leikkausesitys yhdisti rivit voimakkaaseen lobbauskampanjaan.
Lokakuussa tiede- ja kulttuuriministeri Mari-Leena Talvitie (kok) kertoi, ettei hallitus karsi elokuvasäätiön budjettia. Suomen Kuvalehden tietojen mukaan elokuvatukien ilmestyminen leikkauslistalle ei ollut kokoomuksen tavoite, ja pääministeripuolueesta löytyi tukea säästöjen perumiseen.
Leikkaussuunnitelma oli vielä voimassa, kun SES:n uuden johtajan haku aloitettiin. Vaikka säästöt peruttiin ennen valintoja, niiden uhka heijastui prosessiin, elokuvasäätiön hallituksen puheenjohtaja Veronica Lindholm kertoo.
”Painotimme kykyä puhua päättäjille ja käyttää alan sekä säätiön ääntä vaikuttamistyössä”, hän sanoo.
Vaikuttaakin siltä, että lobbausosaamista arvioitaessa Stuba Nikulan pitkä kokemus 6,5 miljardin vuosibudjettia pyörittävästä Helsingin organisaatiosta painoi enemmän kuin elokuva-alan tuntemus.
Nikula on työskennellyt kulttuuriorganisaatioiden johtotehtävissä lähes 30 vuotta. Hän vertaa kulttuurin rahoitusta tilanteeseen, jossa kolme ihmistä osoittavat kaikki toisiaan aseilla. Kukaan kolmikosta ei uskalla laskea asettaan tai laukaista sitä.
”Suomalaisen kulttuurialan keskeinen valuvika on se, että kunnilla ja valtiolla on melkein aina yhteinen rahoitusvastuu. Muun rahan kulttuurilaitos, esimerkiksi teatteri tai museo, kerää markkinoilta esimerkiksi pääsylippuja myymällä.”
Hänestä rahoituskolmio tekee toiminnan muuttamisesta jähmeää.
”Mikään ei muutu, jollei vähintään kaksi tahoa ole samasta asiasta samaa mieltä samaan aikaan. Sitä tapahtuu harvoin.”
Nikulalle yksi syy säätiöön hakeutumiseen oli elokuva-alan ”poikkeuksellisen terve” rahoitusmalli. Valtio kanavoi rahaa SES:lle, joka jakaa sitä eteenpäin elokuvantekijöille, teattereille ja levittäjille.
Kunnat voivat tukea elokuvan esittämistä, mutta tuotantoon ne eivät osallistu.
”Elokuva on ainoa tuntemani taidelaji, jossa rahoittajien roolit ovat selkeät. Säätiössä päätökset vielä henkilöityvät tukiesittelijöihin, jotka vaihtuvat määräajoin.”
Elokuvasäätiön johtaja ei valitse, mitkä elokuvat saavat rahaa. Hänen tärkein tehtävänsä on pitää huoli, että jaettavaa on.
Kulttuurin julkista rahoitusta perustellaan usein taiteen itseisarvoisella merkityksellä. Tätä argumentaatiota on voimistanut se, että suosiotaan kasvattanut populismi on ottanut taidekentän maalitaulukseen.
Nikulan tapa puhua kulttuurin ja rahan suhteesta on toisenlainen.
”Lisärahaa pyydetään usein refleksinomaisesti sen sijaan, että yritettäisiin löytää yhteistä ymmärrystä siitä, mitä maksaja saa antamalla lisää”, hän sanoo.
Nikulasta taiteentekijät tekevät ”todella paljon” teoksia suuren yleisön sijaan toisille taiteilijoille.
”Kutsun tätä tuotekehitystaiteeksi. Tehdään tosi kokeellisia juttuja, joiden katsojista merkittävä osa on tuttuja.”
”Ymmärrän, ettei taide kehity, jos se ei hae rajojaan, mutta ei sen ainoa tehtävä ole hakea rajoja.”
Nikula tietää puheidensa kuulostavan monesta taiteilijasta ”tosi kerettiläiseltä”.
Kritiikki taidepuheen vakioargumentteja kohtaan kypsyi eritoten Taideyliopiston hallituksessa vietettyinä vuosina.
”Hi-tech-yrityksessä tuotekehitys on viisi prosenttia toiminnasta. Taideyliopistossa moni tuntuu ajattelevan, että siihen pitäisi käyttää vähintään kolmasosa ajasta.”
Taiteen ja viihteen jyrkkä erottelu saa kulttuurijohtajan ”ikenet vihlomaan”.
”Millä helvetin logiikalla teos ei voisi olla samaan aikaan molempia?”
Nikulasta taiteilijoilla on välillä vaikeuksia suhteuttaa luovan vapautensa rajoja rahoitusta hakiessaan.
”Taide saa olla vaikka kuinka vapaata, mutta siihen vapauteen vetoaminen ei velvoita antamaan työlle julkista rahaa.”
Orpon hallitus on karsinut opetus- ja kulttuuriministeriön valtionavustuksia tuntuvasti. Hallituskauden aikana kulttuurileikkausten ylärajaksi on asetettu 125 miljoonaa euroa.
”Monien henkilöiden ja yritysten tasolla tilanne on ahdistava, jopa katastrofaalinen”, Nikula sanoo.
Hänestä kiukku ei kuitenkaan ole voittava neuvottelustrategia.
”Maksajille ei kannata ruveta vittuilemaan.”
Kaupungin virkamiehenä pitkän uran tehnyt kulttuurijohtaja korostaa suurta kunnioitustaan vaaleilla valittuja päättäjiä kohtaan. Osa siitä lienee peräisin kotoa. Stuban edesmennyt isä Paavo Nikula toimi oikeuskanslerina ja vihreiden kansanedustajana. Äiti Riitta Nikula on Helsingin yliopiston taidehistorian emeritaprofessori.
Stuba Nikulasta taiteen ja kulttuurin kentällä liian moni ei yritä halata omalle puolelleen kaikkia mahdollisia tahoja.
”Sen sijaan syyllistetään ja riitautetaan asioita tavalla, joka tekee keskusteluista epäkiinnostavia.”
Poikkeuksiakin on. Nikula kehuu Kulttuuri- ja taidealan keskusjärjestön Kulta ry:n pääsihteerin Rosa Meriläisen tyyliä. ”Hän ei koskaan hauku ketään, vain kehuu.”
Nikulasta poliitikot karttavat kulttuurin kenttää, koska siellä on vähän voitettavaa.
”Kulttuurirahoituksen valuvikoihin kajoaminen suututtaa aina jonkun. Kulttuuripoliitikoksi profiloitumisella ei ole päästy eduskuntaan, ei edes Helsingin kaupunginvaltuustoon.”
Nikula kertoo lobbaavansa ”asia edellä ja numerot järjestyksessä”.
Vaikka elokuvateatterien lipunmyynti ei ole palannut pandemiaa edeltävälle tasolle ja tuotantoyhtiöitä on ajautunut konkurssiin, alalla on esittää myös hyviä lukuja.
Viime vuonna kotimaisiin elokuviin myytiin kaksi miljoonaa lippua. 32 prosentin markkinaosuus on kansainvälisessä vertailussa erittäin korkea.
Aktiivisten tekijöiden joukko on kotimaisen elokuvan historian mittapuulla poikkeuksellisen menestynyt ja monipuolinen. Suurta yleisöä tai laatufestivaalien huomiota ovat saavuttaneet muun muassa Dome Karukoski, Juho Kuosmanen, Jalmari Helander, Selma Vilhunen, J-P Valkeapää, Hanna Bergholm ja Tiina Lymi.
Resurssivertailussa Suomi häviää Pohjoismaisille verrokeilleen. Joachim Trierin Sentimental Valuen tavoitellessa parhaan elokuvan Oscaria norjalainen elokuva paistattelee valokeilassa.
”Olen kuullut pari kiinnostavaa arviota siitä, miksi Pohjoismaisen elokuvan valtikka on siirtynyt Tanskasta Norjaan. Tätä analyysiä on syytä jatkaa ja miettiä, mitä sieltä voisi kopioida Suomeen”, Nikula sanoo.
Lisärahaa audiovisuaaliselle alalle odotetaan Euroopan unionin AVMS-direktiiviltä. Haittaveroa muistuttava järjestely velvoittaa ylikansalliset suoratoistopalvelut investoimaan paikallisesti. Vaihtoehtona on maksaa rahaa, joka jaetaan jäsenmaissa edelleen sarja- tai elokuvatuotantoihin.
SES ja elokuvan ja tv:n tekijöiden edunvalvontajärjestö APFI arvioivat, että direktiivin toimeenpano toisi Suomessa alalle ”toistakymmentä miljoonaa euroa” uutta, pääosin ulkomaista rahaa.
Maksuvelvoite on kirjattu lakiin jo 17 EU-maassa. Suomessa opetus- ja kulttuuriministeriön ja liikenne- ja viestintäministeriön työryhmä valmistelee parhaillaan esitystä AVMS-rahan jakamisesta.
Jaettavaa on aikaisintaan vuonna 2028. Ennen sitä pitää päättää myös, kuka rahan jakaa ja millä perusteilla.
SK:n valmisteluprosessia tuntevien lähteiden mukaan todennäköisin vaihtoehto on SES. Rahan arvioidaan painottuvan enemmän tv-sarjojen kuin elokuvien tuotantoon. Monissa tuotantoyhtiöissä toivotaan, että AVMS-potti keskitettäisiin kaupallisemmille hankkeille kuin elokuvasäätiön perusrahoitus, jonka jakamisessa huomioidaan elokuvakulttuurin monimuotoisuus.
Viime syksyn leikkauskeskustelun aikana hallitus perusteli elokuvasäätiön budjetin pienentämistä muun muassa suoratoistopalveluilta pian tulevalla rahalla. Jos säätiö saisi AVMS-rahat, elvyttäisikö se keskustelun perusrahoituksen pienentämisestä?
Keskeiset päätökset rahojen jakamisesta on todennäköisesti tehty ennen kuin Stuba Nikula aloittaa elokuvasäätiössä. Hän ei halua kommentoida SES:n asioita ennen johtajapestin alkua.
”Säätiössä osataan varmasti perustella, miksi sen pitäisi jakaa AVMS-rahat ja miksi niiden saamisen ei pitäisi vähentää muuta rahoitusta.”
Hän pitää syksyn leikkausten perumista torjuntavoittona, joka yhdisti elokuva-alaa. Kokemuksesta voi olla vielä hyötyä.
”Kun leikkauksia perutaan, joku saa nenilleen. On syytä varautua myös siihen, että se aiheuttaa myöhemmin vastaliikkeitä.”
Korjaus 10.2.2026 klo 11.18: Korjattu Selma Vilhusen nimen kirjoitusasu.