Kansallisen turvallisuutemme nimissä
Yhä useampia asioita luetaan turvallisuuden piiriin. Puheet kovenevat, toimet muuttuvat järeämmiksi. Enää kukaan ei kysy, miksi.
Se alkaa pienestä.
Lokakuussa kokoomuksen tiede- ja kulttuuriministeri Sari Multala ilmoitti eduskunnan täysistunnossa, että Suomi–Venäjä-seuran rahoitus lopetetaan. Hakukriteereitä muutettaisiin niin, että juuri Suomi–Venäjä-seura jäisi ilman valtion tukea seuraavana vuonna.
Ei ole perusteltua jatkaa ystävyysseuratoimintaa julmaa hyökkäyssotaa käyvän valtion kanssa, Multala perusteli.
Riku Savonen oli varma, että kyseessä oli jonkinlainen virhe. Väärinkäsitys.
Hän oli työskennellyt seurassa vuodesta 2009, viimeksi virkaatekevänä toiminnanjohtajana. Hän tiesi erittäin hyvin, ettei seura harrastanut ystävyystoimintaa Venäjän kanssa. Seurahan vastusti sotaa.
Kaikki viralliset yhteydet oli katkaistu heti, kun Venäjä oli hyökännyt Ukrainaan. Sen jälkeen oli tuettu toisinajattelijoita. Pidetty tilaisuuksia, joissa oli kerrottu maanpakoon joutuneiden toimittajien tarinoita.
Venäjän ulkoministeriökin oli lähettänyt heti ensimmäisenä sotakesänä kirjeen, jossa se irtisanoutui kaikesta yhteistyöstä. Se julisti seuran levittävän russofobista propagandaa.
Ehkä uusi ministeri ei vain tiennyt. Savonen uskoi, että kun asioiden oikean laidan selittäisi, tämä ymmärtäisi kyllä.
Tutkimuskirjallisuudessa on sille sana, turvallistaminen.
Se tarkoittaa, että pikkuhiljaa yhä enemmän asioita aletaan lukea turvallisuuden piiriin. Politiikan alueita, jotka eivät perinteisesti ole turvallisuuspolitiikkaa; kansalaisvapauksien rajoituksia, jotka perustellaan turvallisuusuhalla.
Puheet alkavat koveta, toimet muuttua järeämmiksi. Sotilaat ja turvallisuuspalvelut saavat enemmän ja enemmän valtaa ja varoja. Yhä useampia asioita salataan. Keskustelu mustavalkoistuu turvallisuutta tukevaksi tai sitä heikentäväksi.
