Rakkaustarina

Pieni lestadiolaisperhe asui Juhannuskukkulalla, lähellä Turun keskustaa.

Isä oli insinööri, äiti kotona. Kiikon perheessä oli jo kolmevuotias poika, nyt keväällä 1969 syntyi tyttö. Nimeksi annet­tiin Elina. Myöhemmin he saivat vielä kolme sisarusta lisää.

Se oli hyvä perhe lapselle.

”Mä sain tosi ihanan kasvatuksen mun vanhemmilta”, sanoo sama Elina nyt.

Tehtiin paljon yhdessä, esimerkiksi kesäisin autoretkiä Eurooppaan. Ja myöhemmin, kun isoveli oli vaihto-oppilaana, kierrettiin myös Yhdysvaltoja. Käytiin Walt Disney Worldissa ja Elviksen kotitalossa Gracelandissa.

Viikonloppuisin ulkoiltiin. Talvisin toisinaan lasketeltiin, niin kuin esimerkiksi kerran Muurlassa. Elina oli tuolloin 13-vuotias. Paikalla oli myös paikallinen poliitikko kampanjoimassa kevään eduskuntavaalien vuoksi. Puolue oli sama, jota perheen vanhemmat äänestivät: kokoomus.

Elina oli äitinsä kanssa rinteen juurella, kun mies tuli tarjoamaan heille karkit. Sen muisti äitikin vuosia myöhemmin.

Politiikka ei kuitenkaan erityisemmin kiinnostanut, oli paljon kaikkea muuta. Myöhemmin teini-iässä vähän rajojen koetteluakin, vaikka vanhempien kasvatus oli lempeää.

”Se oli lähinnä sellaista tiedätkö, että lähdettiin jonnekin kaupungille ja käytiin bailaamassa, mikä ei sitten ollut oikein tietenkään soveliasta.”

Aikuisena perheen arvot ovat tuntuneet hyvältä, siltä että ne ovat koko ajan olleet jossakin sisimmässä. Perhekeskeisyys, esimerkiksi.

Nuorena samanikäinen serkku oli käytännössä hänen paras kaverinsa.

Kun tytöt olivat vajaa parikymppisiä, jompikumpi heistä selasi ­Turun Sanomia. Lehdessä oli iso mustavalkoinen henkilökuva samasta poliitikosta, jonka Elina oli nähnyt laskettelurinteessä vuosia aiemmin.

Mies oli jo nelikymppinen, mutta näytti Elinan mielestä kivalta. Ton Ilkan mä voisin ottaa, hän sanoi silloin serkulleen. Myöhemmin sekin hetki palaisi mieleen.

Kun Elina Kiikko kirjoitti ylioppilaaksi, perhe ei enää asunut Juhannuskukkulalla, vaan isossa omakotitalossa lähellä isän työpaikkaa Wärtsilän tehdasta. Tehtaalta myös Kiikko sai ensimmäisen ­kesätyönsä, pääsi kopioimaan laivojen piirustuksia arkistoon.

Oli nousukausi ja taloudessa meni lujaa. Oma raha tuntui hyvältä, teki mieli tienata lisää ja nähdä maailmaa.

Keväällä 1988 hän sai lakin. Sen jälkeen piti lähteä Amerikkaan, mutta siihen olisi tarvittu työlupa. Tukholmaan pääsi helpommin.

Parikymppinen Elina Kiikko ajatteli menevänsä naimisiin kerran elämässään.

Ja se olisi nyt. Hän oli tavannut vähän aiemmin Tukholmassa Libanonista kotoisin olevan miehen, ja he matkustivat häitä varten Beirutiin.

Kiikon mitat oli lähetetty miehen siskolle etukäteen. Tämä kirjaili työkseen vaatteita ja teki hääpuvun morsiamelle, jota ei ollut vielä tavannut.

Mekon lisäksi tuleva käly hankki myös kruunun ja korvakorut, kaikki peitetty helmillä. Ne päällään Kiikko vihittiin hiekkarannalla, samaan aikaan kun aurinko laski. Se oli hänen mielestään hyvin eksoottista.

Pian tuoreelle avioparille syntyi tytär. Perhe asui Tukholmassa lähellä keskustaa, 15 minuutin metromatkan päässä, hän kertoo. Ei sen tarkempaa sijaintia. Mutta: hän muistaa Tukholman ihanana kaupunkina. Siitä huolimatta, että välillä piti olla varuillaan, koska maahanmuuttajia ei aina katsottu kovin hyvällä, ei ainakaan ennen kuin kertoi olevansa suomalainen.

Sen sijaan ihanaa oli esimerkiksi olla lapsen kanssa Kungsträdgårdenissa, syödä jäätelöä ja kuunnella puistossa esiintyviä soittajia.

Elettiin 1990-luvun alkua. Suomessa oli lama, mutta se oli etäällä Kiikon arjesta. Ulkomaanpuhelut, mikä oli kätevin tapa vaihtaa kuulumisia, olivat vielä kalliita.

Koko lamasta ei jäänyt oikein mielikuvia. Vaikka tietysti hän tietää ajan olleen raskasta. Toinen aviomies muisteli sitä monta kertaa myöhemmin, hän toimi lamavuosina työministerinä.

Kun Ajankohtaisen kakkosen toimittajat kävivät tuolloin haastattelemassa baarissa istuvia työttömiä, nämä lähettivät miehelle terveisiä, että kannattaisi erota saman tien. Tuli tappouhkauksia.

Mies myös kutsuttiin Turun torille ministerikollegoidensa kanssa ”hirtettäväksi”. Työttömät ratkoivat siellä näytösluontoisesti työttömyysongelmaa eli olivat hirttävinään toisiaan lavalla. Kun ministerit eivät tulleet paikalle, heistä tehtiin nuket. Se oli kuitenkin Suomessa se, Tukholmassa ei katseltu Suomen uutisia.

Kun vuosituhannen vaihde lähestyi, Elina Kiikko oli lähes kolmekymppinen, eronnut ja palannut takaisin Suomeen lapsi mukanaan. He asuivat alkuun isän ja äidin luona samassa omakotitalossa, josta Kiikko oli lähtenyt Tukholmaan.

Töitä löytyi ensin Ilmailulaitokselta ja pian Finnairilta. Vuoro oli välillä lipputiskillä, välillä tuloaulassa, lähtöselvityksessä tai puhelinmyynnissä. Hän viihtyi.