Kaikkien aikojen junttaus
Kesällä 1994 puoluejohdon piti kääntää keskusta EU-jäsenyyden kannalle. Pääministeri Esko Aho oli ilmoittanut, ettei hän jatka puheenjohtajana, jos vastaus on kielteinen. Illan tunteina Jyväskylän puoluekokouksessa sorvattiin ratkaisu.
10
MIN
Hyökkäys. Se on termi, jolla lehdistössä kuvattiin puoluekokouksen alkua.
Kesällä 1994 pääministeripuolue keskusta oli kokoontunut Jyväskylään. Puheenjohtaja Esko Aho ja muu johto halusivat selvittää, mikä on keskustan kanta EU-jäsenyyteen.
Voimakastahtoisena tunnettu kenttä oli valmis vastaamaan.
”Herkkäuskoiset herrat ja Suomen kansan aivopesty osa vievät meitä unioniin”, latasi Alajärveltä saapunut Erkki Seppälä heti kokouksen alussa.
Yleiskeskustelun seitsemästätoista ensimmäisestä puheenvuorosta peräti seitsemän meni yhteen ainoaan maakuntaan, Etelä-Pohjanmaalle. Sen viljelijävaltainen ja itsellinen väestö ei unionille lämmennyt. Kannanotot levisivät seuraavan päivän lehdissä.
”Tuntuu siltä, että te olette hylänneet maanviljelijät”, uhosi Heimo Ruotsala Kauhavalta. ”Saattaa olla, että me hylätään teidät.”
Juuri Ruotsala sai päivän äänekkäimmät aplodit, Keskisuomalaisen toimittaja kirjoitti juttuunsa.
”Tällainen hallitus saa kaatua ja Aho lähteä puheenjohtajan paikalta”, Ruotsala julisti tuhatpäiselle yleisölle.
Käsillä olivat historialliset ajat. Neuvostoliitto oli kaatunut, itäblokki hajonnut ja Suomi ottanut suunnan länteen.
Suomi kulki keskustan komennossa. Puolue oli saanut edellisissä eduskuntavaaleissa ”veret seisauttavan” vaalivoiton ja kerännyt joka neljännen äänen.
Vaalien jälkeen se oli muodostanut hallituksen, johon kuuluivat myös kokoomus, Rkp ja kristilliset. Esko Ahosta oli tullut maan historian nuorin pääministeri ja ensimmäinen keskustalainen tehtävässä neljääntoista vuoteen.
Hallitus muistetaan lama-ajan leikkauslistoista. Sen piti kuitenkin ratkaista myös toinen asia, josta oli hädin tuskin puhuttu vuoden 1991 vaalikampanjassa: EU-jäsenyys.
Suomen oli tarkoitus liittyä unioniin vuoden 1995 alussa, jos maa vain hyväksyisi neuvotellun jäsenyyssopimuksen. Neuvoa-antava kansanäänestys järjestettäisiin syksyllä 1994, ja tämän pohjalta eduskunta tekisi lopullisen päätöksen.
Tässä tilanteessa, kesken vaalikauden, puolueiden piti selvittää niin itselleen kuin äänestäjilleen, mitä mieltä ne olivat jäsenyydestä.
Erityisen tärkeässä roolissa olivat kolme suurta puoluetta: keskusta, kokoomus ja Sdp. Yhdessä ne muodostivat lähes kolmen neljäsosan enemmistön eduskunnassa.
Länsimielinen ja markkinamyönteinen kokoomus kannatti unionia. Myös oppositioon jäänyt Sdp kääntyi liittymisen kannalle.
Sen sijaan keskustalle valinta oli vaikea. Vaikka entinen maalaisliitto menestyi myös kaupungistuneessa Suomessa, oli selvää, että puolue ammensi elinvoimansa edelleen maaseudulta.
Juuri maatalouden ja elintarviketeollisuuden oli uumoiltu häviävän EU:ssa eniten. Suomi olisi unionin pohjoisin jäsenvaltio, ja se joutuisi pelaamaan samoilla säännöillä kuin suotuisampien viljelyvyöhykkeiden maat.
Keskusta tiesi tilanteen. Tiedotusvälineiden gallupit ja sen omat jäsenkyselyt kertoivat, että valtaosa puolueen kannattajista vastusti jäsenyyttä.
Muillekin puolueille kysymys oli kipeä. Rkp, vasemmistoliitto ja vihreät eivät ottaneet kantaa jäsenyyteen. Varsinkin vihreissä päätöksen pelättiin repivän puoluetta.
Eduskunnasta löytyi sentään kaksi selvää vastustajaa: kristilliset ja Suomen maaseudun puolue Smp. Pienpuolueista ei kuitenkaan ollut vastavoimaksi.
Näin ollen suurimmaksi kysymykseksi jäi pääministeripuolue keskustan lopullinen kanta. Se voisi kääntää suomalaiset unionia vastaan kansanäänestyksessä tai estää riittävän enemmistön syntyminen eduskunnassa.
Tätä kantaa lähdettiin joukolla selvittämään Jyväskylään juhannusta edeltävänä viikonloppuna 1994.
