Ensimmäiset olympialaiset
Suurvaltapolitiikka tuli olympialaisiin Helsingissä 1952. Eikä koskaan enää lähtenyt.
8
MIN
Ei tarvitse jutella kauaa urheiluhullujen kanssa havaitakseen, että useimmat heistä ovat nostalgikkoja. Yksi muistelee kaihoisana Jokerien SM-liigamestaruuksia, toinen Mika Häkkisen formulavoittoja, kolmas Tiina Lillakin MM-kultaa keihäänheitossa.
Menneiden vuosien saavutuksissa on taianomaista hohdetta. Ajan kuluminen muuttaa mitalit myyteiksi.
Omat urheiluhulluuden vuoteni ajoittuivat varhaisteini-ikään. Minulle ei ollut vielä kertynyt muisteltavaa, joten elin uudelleen sellaisia voiton hetkiä, joista olin lukenut urheiluhistorioista.
Yksi kiehtovimmista hahmoista oli Paavo Nurmi. Ihailin hänen olympiavoittojaan ja maailmanennätyksiään ja ihmettelin hänen persoonallisuuttaan. Kirjat kertoivat, että lentävästä suomalaisesta tuli kilpauran jälkeen rikas mutta katkera mies.
Urheiluhulluille Paavo Nurmi oli sankari, mutta itselleen antisankari. Hän koki elämänsä valuneen hukkaan, eivätkä urheiluhullujen lässytykset johtopäätöstä muuksi muuttaneet.
Muistin ulkoa kirjojen selostukset Nurmen uroteoista Antwerpenin, Pariisin ja Amsterdamin olympialaisista, mutta elävimmin jäi mieleeni kuva, jossa hän tuo soihdun Helsingin olympiastadionille 19. heinäkuuta 1952.
Urheilu-uran kultaiset vuodet ovat 55-vuotiaalla Nurmella kaukana takana, edessä on vain vanhuus ja kuolema. Askelessa häivähtää muisto vanhasta lennokkuudesta, mutta pää on kaljuuntunut ja kasvot uurteiset.
Sateen kasteleman olympiastadionin yleisö hullaantuu nähdessään sankarinsa vielä kerran tiilimurskalla sinisessä Suomi-paidassa. Nurmen ilmeestä ei kuvastu ilo tai ylpeys, hän tekee, minkä miehen pitää.
Katsellessani kuvaa Nurmesta olympiasoihdun kanssa pystyin varhaisteinin ymmärryksellä tajuamaan, että siinä kiteytyy kaksi ikuisesti menetettyä asiaa: Suomesta ei enää koskaan tule samanlaista urheilun suurvaltaa kuin maailmansotien välillä eikä Suomi enää koskaan järjestä olympialaisia.
Se maailmankartta, jolle Nurmi oli Suomen juossut, ei ollut enää käytössä. Uudella maailmankartalla Suomi oli pieni mitätön läntti, jolle riitti vain rippusia huippu-urheilun juhlapöydistä.
Tänä kesänä olen lukenut useamman lehtijutun, joissa 70 vuoden takaisia Helsingin kisoja luonnehditaan ”viimeisiksi oikeiksi olympialaisiksi”.
Tuo 1980-luvun vaihteessa ilmoille heitetty luonnehdita esittää Helsingin kisat kotoisana tapahtumana, jossa vallitsi aito urheiluhenki eikä kaupallisuus noussut pääosaan. ”Kaikki oli pelkkää juhlaa ja Suomen kansa leijui vaaleanpunaisessa olympiapilvessä”, maalailee Antero Raevuoren toimittama Huippu-urheilun maailma, osa 1 (WSOY, 1979).
Puhtoinen kuva ei vastaa todellisuutta. Suomalaiset tekivät kaikkensa, jotta Helsingin olympialaiset poikisivat mahdollisimman paljon rahaa sotakorvausten taakasta vapautuvaan maahan. Kisoihin houkuteltiin ulkomaisia turisteja, ja heitä varten järjestettiin hupia, viihdytystä ja majoitusta.
Sankat turistilaumat jäivät kuitenkin tulematta, mikä oli kisajärjestäjille ja yrittäjille pettymys. Helsingin olympialaiset eivät olleet epäkaupalliset, vaan kaupallisesti epäonnistuneet kisat.
Eikä urheiluhenkikään hehkunut niin lämpöisenä kuin nostalgisten tulkintojen rakentajat väittävät. Neuvostoliitto teki Helsingissä ensiesiintymisensä olympia-areenoilla, eikä kellekään jäänyt selväksi, että kisoista muodostui kahden suurvallan voimainkoitos.
Oikeampaa olisikin puhua ensimmäisistä kylmän sodan olympialaisista kuin viimeisistä oikeista olympialaisista.
Sotien välisenä aikana Neuvostoliitto oli pysytellyt pois olympialiikkeestä, koska bolševistien ideologit pitivät kilpaurheilua porvarillisena hapatuksena. Olympialaisten tarkoitus oli viedä työläisten huomio pois luokkataistelusta ja valmistaa heitä imperialistisiin sotiin.
Josif Stalin ei ollut urheilumiehiä, vaan viihtyi paremmin 20 000 niteen yksityiskirjastossaan kuin seuraamassa kentän laidalta yleisurheilua tai jalkapalloa. Stalin näki olympialaisiin osallistumisen mahdollisuutena avata uusi kylmän sodan rintama ja horjuttaa Yhdysvaltoja.
Olympialaisten alkuperäinen ihanne, jonka mukaan tärkeintä ei ole voitto, vaan osallistuminen ja rehti kilpailu, ei olisi voinut Stalinia vähemmän hetkauttaa.
Yhteiskuntatieteilijä Harry Blutstein kirjoittaa teoksessaan Cold War Olympics (McFarland, 2022), että Neuvostoliitto tavoitteli olympiamenestystä luodakseen kuvaa uudenlaisen ihmisen, Homo sovieticuksen, ylivoimaisuudesta. Neuvostoliiton voittokulku kilpakentillä enteilisi kommunismin voittoa yhteiskuntajärjestelmien välisessä kamppailussa.
Urheilu näyttäytyi oivallisena propaganda-aseena itäiselle suurvallalle, joka ei pystynyt valmistamaan himoittuja kulutustavaroita tai tuottamaan suosittua massaviihdettä.
Ennen olympialaisiin osallistumista Stalin halusi varmistaa, että Neuvostoliitolla todella olisi edellytykset nousta kilpakenttien valtiaaksi. Jos Homo sovieticukset lyötäisiin maan rakoon, nöyryytys olisi liian suuri.
Stalin lähetti Lontoon olympialaisiin 1948 kymmenhenkisen valtuuskunnan tekemään tilannekartoitusta.
Valtuuskunnan johtoon nimitetty kenraaliluutnantti Gleb Baklanov hämmentyi tehtävästään. Hän huomautti olevansa sotilas eikä urheilun asiantuntija. Kremlin johto ohjeisti, että univormun saa jättää kotiin, mutta komennukseen pitää suhtautua kuin taistelutehtävään.
Raportissaan Baklanov arvioi, että Neuvostoliitto olisi selviytynyt Lontoon mitalitaulukossa kakkoseksi Yhdysvaltain jälkeen. Etumatka ei kuitenkaan ollut tavoittamaton.
Amerikkalaiset eivät menestyneet jalkapallon, vesipallon, painin, miekkailun ja pitkän matkan juoksun kaltaisissa lajeissa. Lisäksi Yhdysvallat ei ollut erityinen mahtitekijä naisten urheilussa.
Baklanovin pohjatyön jälkeen Stalin nimitti puoluevaikuttaja Nikolai Romanovin luomaan Neuvostoliitolle urheilumenestystä. Hän ei joutunut aloittamaan tyhjästä, koska bolševikit olivat olympiavastaisuudestaan huolimatta ymmärtäneet ruumiinkulttuurin päälle. Maailmansotien välillä neuvostojärjestelmä kouli uusia vallankumouksen sotureita pistämällä nuorison juoksemaan, hiihtämään, painimaan ja voimistelemaan.
Ennen lopullista päätöstä olympialaisiin osallistumisesta neuvostoliittolaiset urheilijat kävivät mittaamassa tasoaan pienemmissä kansainvälisissä kilpailuissa.
Kun pikaluistelijat pärjäsivät huonosti Euroopan mestaruuskilpailuissa, Stalin kutsui puhutteluun Romanovin, EM-kisoihin osallistumista Politbyrossa puolustaneen marsalkka Kliment Vorošilovin ja pikaluistelujoukkueen. Urheilijat olivat pelosta suunniltaan, eivätkä Romanov ja Vorošilovkaan säästyneet hikoilulta.
”Yksikään pikaluistelijamme ei matkusta ulkomaille ennen kuin he oppivat luistelemaan ja lyövät kaikki maailmanennätykset”, Stalin komensi.
Oslon 1952 talviolympialaisten lähestyessä Romanov arvioi, ettei kisoihin pidä lähteä, koska ei ole ehdotonta varmuutta Neuvostoliiton ylivoimasta. Helsingin kesäolympialaisista hän esitti positiivisemman arvion: Neuvostoliitolla oli kaikki edellytykset lyödä Yhdysvallat mitalitaistossa.
Ennen olympialaisiin lähtöä Romanov antoi Stalinille vielä henkilökohtaisen vakuutuksen siitä, että Neuvostoliitto saavuttaa tavoittelemansa menestyksen.
Myöhemmin Romanov muisteli vuonna 1953 päättynyttä Stalinin valtakautta: ”Heräilin öisin, enkä voinut olla varma, mitä minulle tapahtuisi seuraavana aamuna.”
Yhdysvaltain urheilijatkin tiesivät, että Helsingissä ei kisattu henkilökohtaisista mitaleista, vaan käytiin suurempaa taistelua. Kymmenottelun voittanut Bob Mathias luonnehti neuvostoliittolaisia urheilijoita vihollisiksi: ”Heidät oli pakko voittaa. Heidän voittamisensa oli erilaista kuin ystävällismielisten maiden urheilijoiden voittaminen.”
Olympialaisten aikana Neuvostoliitto ehti nousta mitalitaulukon kärkeen, mutta viimeisten päivien kirillään Yhdysvallat otti lopulta ykköspaikan. Yhdysvallat voitti 76 mitalia, joista 40 oli kultaisia. Neuvostoliitto sai 71 mitalia, joista kirkkaimpia oli 22.
Kisojen jälkeen Kremlissä Georgi Malenkov syytti Romanovia toveri Stalinin pettämisestä, mutta Stalin suhtautui armollisemmin. Hänen mielestään esitykset eivät olleet yleisesti ottaen kurjia. Jugoslavialle jalkapallossa välierissä hävinnyt joukkue sai kuitenkin rangaistuksia.
Stalinin koki tappion nöyryytyksenä Josip Broz Titon edessä. Titosta oli tullut hänen verivihollisensa, kun Jugoslavia oli kuusi vuotta aikaisemmin rikkonut välinsä Neuvostoliiton kanssa. Syytös titolaisuudesta oli Stalinin sanastossa vähintään yhtä paha kuin syytös fasismista.
Jos Helsingin olympialaiset jostain opettavat niin siitä, kuinka raadollisesti urheiluun tunkee paitsi kaupallisuus myös politiikka.
Urheilunostalgikkojen sitkeimpiä päähänpinttymiä on vaatimus pitää urheilu erillään politiikasta. Vaatimuksen taustalta kajastaa ajatus, että tällainen onnen tila olisi valinnut joskus vanhoina hyvinä aikoina.
Niin ei ollut ennen Helsingin olympialaisia, kuten ei ole ollut niiden jälkeenkään. Antwerpenin kisoista 1920 suljettiin pois Saksa ja muut ensimmäisen maailmansodan häviäjävaltiot. Berliinin olympialaisista 1936 muodostui Hitlerin Saksan häpeämätön propagandanäytös, jota sotkivat menestyksellään Jesse Owens ja muut mustat amerikkalaisurheilijat.
Kylmän sodan vuosina Yhdysvallat boikotoi suurvaltajännitteiden vuoksi Moskovan olympialaisia 1980 ja Neuvostoliitto Los Angelesin kisoja neljä vuotta myöhemmin. Boikotteihinsa ne saivat tai painostivat mukaansa myös liittolaisiaan.
Vaatimus pitää urheilu erillään politiikasta on itsessään poliittinen vaatimus. Pahimmillaan se johtaa silmien ummistamiseen sodalta, sorrolta ja ihmisoikeuksien polkemiselta.
Kun Venäjä sai järjestää miesten jalkapallon MM-kisat 2018, kansainvälinen urheiluliike viestitti epäsuorasti, että Krimin valtaus ei ole suuri rikkomus. Vastaavasti 2022 talviolympialaisten pitäminen Kiinassa tarkoitti, että uiguurien ja tiibetiläisten vaino tai muut hirmuhallinnon elementit eivät ole kynnyskysymyksiä.
Poliittisen neutraaliuden tavoite heijastaa pikemminkin olympialaisten valtajärjestelmää kuin niiden alkuperäistä arvomaailmaa.
Kansainvälisen olympiakomitean johtopaikkoja miehittivät pitkään yläluokkaiset hahmot: liikemiehet, aristokraatit, upseerit ja kuninkaalliset eli ihmiset, joilla oli paljon menetettävää.
He eivät halunneet antaa olympialaisista alustaa yhteiskunnallisia muutoksia vaativille voimille, mutta siinä sivussa he katsoivat neutraaliuden nimissä läpi sormien totalitaristisia valtioita. Nämä perinteet vaikuttavat edelleen.
Suomi oli vuonna 1952 pienin kesäolympialaiset järjestänyt maa, eikä yhtä pieni maa ole saanut kisoja järjestettäväkseen myöhemminkään. Vuosikymmenten saatossa olympialaiset ovat kasvaneet mammuttimaisiksi spektaakkeleiksi, mikä osaltaan kuvastaa sitä, kuinka tiukasti raha ja valta kiertyvät olympiarenkaiden ympärille.
Venäjän ja Kiinan kaltaiset autoritaariset maat hinkuvat olympialaisten tai miesten jalkapallon MM-kisojen kaltaisten suurten urheilutapahtumien järjestämistä samasta syystä kuin Stalin halusi Neuvostoliiton urheilijat Helsinkiin 1952. Urheilu on keino kasvattaa kovan sotilaallisen voiman rinnalla pehmeää voimaa. Pelkät divisioonat eivät riitä valta-asemien vahvistamiseen maailmassa.
Autoritaaristen maiden ei tarvitse nähdä vaivaa perustellakseen pöhötautiin sairastuneiden kisojen järjestämisen mielekkyyttä. Viime vuosikymmenten olympialaiset ovat osoittaneet, että on pikemminkin sääntö kuin poikkeus, että budjetit ylittyvät ja että kalliisti rakennetuista kisapaikoista tulee valkoisia norsuja, jotka jäävät rapistumaan, kun kisat ovat ohi.
Venäjä näyttää toistaiseksi tärvänneen mahdollisuutensa pehmeän voiman kasvattamiseen hyökättyään Ukrainaan. Siltä ovat suurten kilpailujen portit toistaiseksi suljetut, mikä kelpaa niillekin, jotka tavallisesti vaativat urheilun pitämistä puhtaana politiikasta.
Helsingin Sanomien 75-vuotishaastattelussaan Paavo Nurmi sanoi: ”Olen maailman tiedotusvälineiden tekemä nimi, jolla ei ole merkitystä”.
Ehkä Nurmi ymmärsi pelin luonteen ennen muita. Hän ei ollut urheiluhullu eikä piitannut nostalgiasta, hän ei kuvitellut olympiahenkeä jalommaksi kuin se on.