Hellas 42457 etsii uutta kotia

Parhaimmillaan Suomessa valmistettiin 60 pianoa päivässä, yli 10 000 pianoa vuodessa. Nyt ne eivät tahdo mahtua mihinkään.

keskiluokka
Teksti
Pauliina Penttilä
Kuvat
Marjo Tynkkynen

Voit myös kuunnella jutun ääniversiona. Lukijana toimii a.i.materin koneääni Ilona.

Ilmoitus on jätetty Tori.fi-sivustolle 27. elokuuta: ”Hellas piano 70-luvun loppupuolelta. Rennerin koneisto ja pitkä nuottiteline.

Hinta on ollut aluksi 80 euroa, nyt se on laskettu 60 euroon.

”Sanoin miehelle, että laittaisit ilmaiseksi”, sanoo Tuulia Halme.

Piano seisoo rivitalokodin isossa, valoisassa olohuoneessa Espoon Tontunmäessä. Yhtään kyselyä ei ole tullut. On lokakuun alku.

Piano on tiellä. Kun iso ruokapöytä siirrettiin ikkunan viereen, paikasta tuli ahdas. Halmeen lapsuudenkodissa on pieni pöytä, joka sopisi täydellisesti seinänvierustalle. Se kuuluisi siihen, vanhemmilta ylioppilaslahjaksi saadun tuolin viereen.

Mutta piano on mummin vanha.

Kun Halme meni Raumalle mummin ja ukin luo, äidinäiti kokosi lapsenlapset ympärilleen laulamaan. Mummi soitti aikansa klassikoita, merimieslauluja, Jänöjussin mäenlaskua ja Suvivirttä, eläytyi ja hauskuutti lapsia.

Ensin mummilla oli vielä vanhempi Hellas-piano. Sitten hän hankki 1970-luvun lopussa tämän, tuliterän tammiviilupintaisen Tapiola-mallin.

Pianoja tarjotaan nettikirppareilla ja Facebookin myyntiryhmissä: annetaan, vain nouto, pikaisesti, muutto tulossa.

Niitä menee jätteeksi. Pääkaupunkiseudulla vanhat pianot kootaan Espoon Ämmässuolle, ekoteollisuuskeskukseen. Soittimet paloitellaan. Puu- ja metalliosat erotellaan, pannaan kiertoon tai poltetaan energiaksi.

Kun Halmeen mummi ja ukki muuttivat vanhainkotiin, piano ei mahtunut mukaan.

Halme oli juuri valmistunut luokanopettajaksi. Hän oli lapsena käynyt pianotunneilla ja soittanut myös opettajankoulutuksessa. Mummin mielestä opettajalla piti olla piano.

Vuonna 1995 Tapiola-piano muutti Halmeiden ensimmäiseen yhteiseen kotiin Tapiolaan, ja siitä saakka se on kulkenut perheen mukana. Nyt se on kuudennessa kodissaan.

Halmeen kolmesta lapsesta molemmat tyttäret ovat soittaneet pianoa, nuorimmainen useita vuosia. Hän on musiikkiluokalla, mutta pianoharrastus on ohi.

Vielä viime joulunakin Halmeen tytöt intoutuivat soittamaan pianoa, oli hauskaa.

Juhlissa ja illanistujaisissa joku on usein istunut pianon ääreen. Nykyisillä naapuruksilla on taloyhtiön oma ”house band”. Viimeksi elokuussa bändi soitti Tehosekoittimen Maail­ma on sun, kun Halmeilla oli rippijuhlat.

Mutta käyttöä on enää kerran pari vuodessa. Lopulta Halmeesta alkoi tuntua, että mummikin olisi tyytyväinen, jos piano löytäisi uuden soittajan.

Kun Halme kertoi naapureille pianon lähtötuomiosta, yksi tiivisti sen, miksi luopuminen on niin vaikeaa:

”Piano on kuin takkatuli tai leirinuotio, jonka ääreen kokoonnutaan.”

’Joululahja, jonka arvo vain kasvaa”, mainosti Hellas vuonna 1975.