Mahdoton malli?
Gazan sota herätti henkiin tavoitteen Israelin ja Palestiinan kahden valtion mallista. Samalla sota osoittaa, miten vaikea sitä on toteuttaa.
Tunnelma Valkoisen talon edustalla Washingtonissa 13. syyskuuta 1993 oli odottava. Hetken epäröinnin jälkeen Israelin pääministeri Jitzhak Rabin tarttui Palestiinan vapautusjärjestön PLO:n johtajan Jasser Arafatin ojentamaan käteen laiha hymynkare huulillaan. Arafatin virnistys oli leveämpi, mutta aidosti tyytyväiseltä näytti vain heidän välissään seissyt tilaisuuden isäntä, Yhdysvaltain presidentti Bill Clinton.
Vanhojen vihamiesten kädenpuristus sinetöi Oslon sopimuksen, jonka Israelin ulkoministeri Shimon Peres ja PLO:n ulkosuhteita tuolloin johtanut Mahmud Abbas olivat hetkeä aiemmin allekirjoittaneet.
Useiden kuukausien ajan Oslossa käytyjen salaisten neuvottelujen tuloksena syntynyt sopimus oli ensimmäinen askel, jonka molemmat osapuolet ottivat yhteistuumin kohti rinnakkain sovussa eläviä itsenäisiä Israelin ja Palestiinan valtioita.
Sopimuksen uskottiin johtavan ”uuteen Lähi-itään”: Israelin rauhaan arabi- ja muslimimaiden kanssa. Maat pitivät Israelia vihollisenaan, koska se miehitti palestiinalaisilta vuosien 1948–1949 ja 1967 sodissa valtaamiaan alueita.
