Eliitit alas!
Taloudellisen eriarvoisuuden kasvu ja keskiluokan ahdinko ruokkivat eliittien vastustamista. Paradoksaalisesti tyytymättömyys ei kohdistu rahaeliittiin vaan tiedollisiin eliitteihin.
7
MIN
’Mikä röyhkeys! Kuinka hän kehtaa!”
Tähän tapaan ajatteli ranskalainen runoilija Stephane Mallarmé (1842–1898), kun kuuli kollegansa saaneen teksteistään moitteita sivistymättömältä tädiltään.
Mallarmén mielestä oli majesteettirikos vaatia kirjailijoita vesittämään teoksensa sellaisiksi, että alemman luokan yleisökin pystyy ymmärtämään niitä. Jos moukat saisivat rynnätä kirjallisuuden pyhäkköihin, se olisi kirjallisuuden loppu.
1800-luvulla kirjailijoita elähdytti ”taidetta taiteen vuoksi” -iskulause. Se puolusti taiteen itseisarvoa taloudellisten ja yhteiskunnallisten mullistusten keskellä.
Hallitsevaan asemaan noussut porvaristo oli tuottanut uudenlaisen, mammonaa sivistyksen kustannuksella palvovan ihmistyypin. Kirjailijat kavahtivat porvareiden vaatimuksia siitä, että romaanien pitäisi tuottaa jotain hyödyllistä, kuten ”vastauksia aikakauden suuriin kysymyksiin” tai ”viihdykettä kiireettömiin iltoihin”.
Nykypäivänä olisi vaikea kuvitella kirjailijoiden puhuvan Mallarmén tavoin. Sillä tavalla saisi otsaansa elitistin leiman, eikä sellaista halua kukaan. Elitisti on tyyppi, joka pitää itseään muita parempana, kansan kielellä kusipää.
Jos haluaa käydä hyvästä ihmisestä, elitismiä pitää vastustaa, ei puolustaa.
Mallarmén ja hänen hengenheimolaistensa haikaileman ylhäisövallan sijasta kirjallisessa kulttuurissa vallitsee tasa-arvoisuuden eetos.
Olen toiminut kaksikymmentä vuotta kirjailijana ja kriitikkona, enkä ole kuullut monenkaan alan ihmisen julkisesti väittävän, että taideproosa on ilmiselvästi arvokkaampaa kuin viihde- tai genrekirjallisuus. Korkean ja matalan taiteen välisestä erosta saa puhua vain, jos kyseenalaistaa jaottelun mielekkyyden.
Varsin usein törmään siihen, että joku kollega pehmentää näkemyksiään aloittamalla puheenvuoronsa sanoilla: ”En halua kuulostaa elitistiseltä, mutta…”
