Kinapalatsi
Kansallisen audiovisuaalisen instituutin johtoon valittiin Kotiseutuliiton toiminnanjohtaja. Kolme hakijaa valitti päätöksestä. Entisen elokuva-arkiston johtajuudesta on aiemminkin kiistelty. Seuraava hallitus arvioi, säilyttääkö instituutti itsenäisyytensä.
Uusi työ voisi alkaa rennommissakin merkeissä. 14. syyskuuta 2022 opetus- ja kulttuuriministeriö (OKM) nimitti Riitta Vanhatalon Kansallisen audiovisuaalisen instituutin (Kavi) uudeksi johtajaksi 20 hakijan joukosta. Pesti kestää viisi vuotta.
Päätöstä perustelevan muistion laati OKM:n kulttuuri- ja taidepolitiikan osaston ylijohtaja Riitta Kaivosoja. Käytännössä suurin valta valintaprosessissa oli kulttuuriministeri Petri Honkosella (kesk).
Vanhatalo tuli Kaviin Suomen Kotiseutuliitosta, jossa hän työskenteli toiminnanjohtajana. Ennen sitä hän oli Yleisradiossa toimittajana ja esihenkilönä.
Muut loppusuoran hakijat olivat ansioituneet elokuva-alalla: Mikko Kuutti ja Leo Pekkala Kavin apulaisjohtajina, Outi Hupaniittu elokuvatutkijana. Lokakuussa 2022 he kaikki kolme valittivat Helsingin hallinto-oikeuteen ja vaativat sitä kumoamaan Vanhatalon nimityksen.
Perusteluina esitetään hakuilmoituksen kriteerien ohittaminen, hakijoiden ansioiden huomioimatta jättäminen ja sukupuoleen perustuva syrjintä.
”Nimitysharkinta on ollut epätasapuolista eikä nimitetty ole hakijoista pätevin tai ansioitunein”, Kuutti kirjoittaa valituksessaan.
Vanhatalo aloitti tehtävässä marraskuussa 2022. Valitusten käsittely kestää arviolta 18 kuukautta.
”Se kestää, minkä kestää. Täällä keskitytään töihin”, Vanhatalo sanoo.
Kansallinen audiovisuaalinen instituutti tunnettiin Suomen elokuva-arkistona vuosina 1957–2007. Nimi muuttui, kun siihen yhdistettiin ensin radio- ja tv-arkisto ja sitten ikärajaluokituksista vastaava Mediakasvatus- ja kuvaohjelmayksikkö.
Yhdistymisissä katosi viittaus päätoimialaan. Arkisto syntyi säilyttämään elokuvahistoriaa ja esittämään sitä. Ne vievät yhä suurimman osan Kavin resursseista.
Arkisto oli vastaus elokuva-alan pitkäaikaiseen huoleen elokuvien katoamisesta. Levityssopimukset velvoittivat usein maahantuojia palauttamaan tai jopa tuhoamaan kopiot esitysoikeuksien umpeutuessa.
1950-luvulla tuhottiin vuodessa arviolta satoja elokuvia. Elokuva-alan järjestöt ja kriitikot vaativat elokuvamuseon perustamista.
”Jokainen vuosi ilman museota merkitsee auttamattomasti jälleen yhden elokuvan vuosirenkaan tuhoutumista meillä”, Jörn Donner ja Aito Mäkinen kirjoittivat vuonna 1955.
He perustivat elokuva-arkiston. Sille kaivattiin valtion rahoitusta. Donner kyllästyi odottamaan. Aloitteleva kriitikko ja elokuvantekijä vuokrasi Kruununhaasta elokuva-arkistolle ensimmäisen toimiston.
Osa maahantuojista lahjoitti arkistolle käytöstä poistettuja filmejä, joita yhdistys alkoi esittää helsinkiläisten teatterien iltapäivänäytöksissä.
Elokuvakulttuurin edistämisen avainpaikka veti puoleensa cinefiilejä. Arkistoa pyörittivät alkuvaiheessa laatuelokuvien maahantuojana tunnetun Mäkisen lisäksi esimerkiksi kriitikko Ywe Jalander, kriitikko- ja tutkija Eeva Kurki sekä elokuvan monitoimimies Peter von Bagh.
Valtionapua arkisto alkoi saada vuonna 1962. Virastoksi se muuttui 1979.
”…johtajan kelpoisuusvaatimuksena ovat ylempi korkeakoulututkinto, käytännössä osoitettu johtamistaito ja johtamiskokemus sekä perehtyneisyys viraston toimialaan.”
”Viran menestyksellistä hoitamista edesauttavat kulttuuriperintö- ja audiovisuaalisen alan tuntemus, perehtyneisyys audiovisuaalisen kulttuurin säilyttämiseen sekä mediakasvatukseen, hallinnollinen kokemus, kyky toimia kansainvälisissä verkostoissa…”
Kavin johtajalle asetetut kriteerit ovat yhdistelmä konkretiaa ja tulkinnanvaraa. Nimitysmuistio jättää monet tulkintojen perusteluista lukijan pääteltäväksi.
Esimerkiksi: miten Vanhatalolla on enemmän ”audiovisuaalisen alan tuntemusta” kuin muilla hakijoilla? Tai: miksi työ Kotiseutuliitossa katsotaan ”monipuolisimmaksi ja laaja-alaisimmaksi” kulttuuriperintöalan ansioksi?
Vanhatalo on työskennellyt Ylen radiotoimittajana, maakuntaradion päällikkönä ja kulttuurisisällöistä vastaavana toimituspäällikkönä, jolla oli 40–50 alaista. Yhdeksän työntekijän Kotiseutuliitto tukee paikallismuseoita ja -arkistoja kampanjoilla ja kannanotoilla sekä jakaa korvausavustuksia seuraintaloille.