Asia on ananas
Ananas jakaa mielipiteitä niin vahvasti, että sitä on käytetty esimerkkinä informaatiovaikuttamisesta. Mutta lonkeromakuna se yhdisti suomalaiset.
Voit myös kuunnella jutun ääniversiona. Lukijana toimii a.i.materin koneääni Ilona.
Kommentteja on tullut palautekanavia pitkin kymmeniä, sosiaalisen median kautta vielä paljon enemmän.
”Tätä on odotettu.”
”Jumalten nektaria.”
Suomalaiset kuluttajat ovat ylistäneet juomayhtiö Hartwallille sen maaliskuussa lanseeraamaa uutuustuotetta, ananaslonkeroa.
Poikkeuksellista ei ole pelkkä palautteen määrä.
”Yleensä kuluttajapalautteet ovat pääasiassa negatiivisia. Nyt koko kesän aikana tuli kolme negatiivista palautetta”, sanoo lonkeroiden kategoriamarkkinointijohtaja Heidi Rantala Hartwallilta.
Ananas on suomalaiseen makupalettiin integroitunut maahanmuuttaja ja lonkero suomalaisen juomasekoituskulttuurin peruskallio. Yhdistelmästä tuli ilmiö. Panimoliiton mukaan long drink -juomien myynti kasvoi 18,7 prosenttia huhti–kesäkuussa.
Lonkero on kesäjuoma, mutta nurkan takana odottaa toinen sesonki. Suomalainen joulu ei tule ilman Pandan konvehtirasiaa, johon kuuluu myös ananastäytteinen konvehti.
Suomalaisessa arjessa ananas on läsnä raastepöydässä, kastikkeissa ja pizzoissa. Se on Suomen ylivoimaisesti eniten myyty hedelmäsäilyke. Suomeen tuodaan lähes 12 miljoonaa kiloa purkkiananasta vuodessa.
Siitä voi laskea, että jokainen suomalainen syö ananasta yli kaksi kiloa. Mutta silti sitä myös inhotaan ja pidetään junttien ruokana.
Kun kaataa blenderiin pakastettuja ananaskuutioita, banaania, jogurttia ja ananasmehua, saa aamiaissmoothien, joka ei maistu suomalaiselta satokaudelta.
Eikä ananastaan tarvitse ostaa pakastettuna, sillä sitä on tarjolla vuoden ympäri myös tuoreena. Herkästi pilaantuva ananas kulkee lentorahtina tropiikista kauppojen hevi-osastolle. Suomeen tuotiin viime vuonna noin 4,5 miljoonaa kiloa tuoretta ananasta.
Tosin kokonaisen, tuoreen ananaksen myynti on laskusuunnassa koko Euroopassa, kerrotaan Keskosta. Sen sijaan kuluttajia kiinnostaa valmiiksi kuorittu ja viipaloitu tuore ananas. Sellainen ei olisi kelvannut 1600–1700-luvuilla eläneelle varakkaalle eurooppalaiselle.
Kristoffer Kolumbus toi ananaksia retkiltään Etelä-Amerikasta. Sen makeus oli jotakin aivan muuta, mihin eurooppalaiset olivat tottuneet.
Sitä ei kuitenkaan läheskään aina syöty, sillä ananas oli ennen kaikkea komean näköinen. Sen kruunumainen olemus henki ylevää eksotiikkaa ja siitä tuli vaikean saatavuutensa takia statussymboli.
Yksi ainoa ananas saattoi maksaa nykyrahassa tuhansia euroja, joten siitä otettiin kaikki irti. Ananas laitettiin illallispöytään keskipisteeksi ja sen ympärille aseteltiin halvempia hedelmiä, jotka syötiin. Ananasta esiteltiin, kunnes se pilaantui.
Jos ei ollut varaa omaan ananakseen, sellaisen saattoi myös vuokrata.
Eurooppalaisia rikkaita vaivasi suorastaan ananaskuume. Keksittiin, että ananas saattoikin olla se Raamatun omena, jolla Eeva viekoitteli Aatamin. Rikkaat rakensivat ananaskoristeita kartanoihinsa ja porttien pieliin. Englannin kuningas Charles II ikuistettiin vuonna 1677 maalaukseen, jossa hänen puutarhurinsa ojentaa hänelle ananasta. Hedelmää yritettiin ja välillä onnistuttiinkin kasvattamaan aatelisten kasvihuoneissa Englannissa ja Ruotsissa.
Kun eurooppalainen kolonialismi tunkeutui 1800-luvulla moniin ananaksen kasvumaihin, ananasta alkoi olla helpommin saatavilla ja se menetti eksklusiivisen asemansa superrikkaiden luksustuotteena.
”Itse asiassa ananas ei ole hedelmä ollenkaan, vaan se on epähedelmä.”
Tekisikö lounaalla mieli suolaisen ja makean suosittua makuyhdistelmää?
Kinkkua, ananasta ja aurajuustoa sisältävä Tropicana maksaa Kotipizzassa 12,90 euroa. Listalla on 28 pizzaa, joista kahdeksassa on ananasta. Ketjun suosituin pizza on Perfetta, johon saa valita itse omat täytteensä. Niistäkin suosituin on ananas.
Tai sitten voi mennä toiseen tuttuun lounaspaikkaan, kiinalaiseen buffettiin. Siellä suomalaisten suosikkiruoka on kanaa ja ananasta hapanimelässä kastikkeessa.
Ananas tuli pohjoismaisiin ruokapöytiin toden teolla 1980-luvulla. Silloin Pohjolassa oltiin jo vähän matkusteltu ja valmiita kokeilemaan myös muiden maiden makuja. Keittokirjoissa piti varioida reseptejä sen mukaan, mitä aineksia ruokakaupoissa oli saatavilla. Säilykeananasta oli.
Ananasta yhdistettiin ”amerikkalaisittain” kinkkuun, joka glaseerattiin ananasmehulla. Havaijinleikkeeksi nimettiin leivitetty porsaanpihvi, jonka päälle nostetaan ananasrengas. Kotona tehtiin lämpimiä voileipiä, joihin laitettiin jauhelihapihvi, ananasrengas ja juustokuorrutusta.
Tuoreita ananaksia alkoi näkyä ruokakaupoissa 1990-luvulla globaalin kaupan ja kuljetusketjujen kehittymisen myötä.
Säilykkeenä ananasta oli saatu toki jo paljon aiemmin, 1800-luvulla. Sen makeaa makua ihailtiin, mutta kansallisuusaatteen nimissä eksoottisia hedelmiä myös paheksuttiin. Pellervo-lehdessä kirjoitettiin vuonna 1914, kuinka ”meillä suomalaisilla on muutamia erinomaisen maukkaita ja terweellisiä kansallisruokia, jotka, häpeä kyllä, owat joutumaisillaan unhotuksiin kaikenlaisen ulkomaalaisen syötäwän tieltä”.
Tähti-lehdessä vuodelta 1907 asia sanottiin suoremmin: ”Metsien herkut pöytään! Pois ulkomaan moskat nurkkaan!” (Lainaukset ovat Ritva Kyllin kirjasta Suomen ruokahistoria, Gaudeamus, 2021.)
Suomalaisia haluttiin kannustaa keräämään marjoja sen sijaan, että ostettiin tuontihedelmiä, jotka ”veivät köyhästä Suomesta suuria rahamääriä ulkomaille”, eivätkä edes olleet yhtä terveellisiä kuin kotimaiset marjat.
Taistelu ananasta vastaan muuttui kuitenkin mahdottomaksi, kun 1910-luvun alussa sen teolliseen käsittelyyn keksittiin ginaca-kone. Ananassäilykkeet alkoivat levitä tehokkaasti myös Pohjois-Eurooppaan.
