Kukapa ei haluaisi olla vähän jalosukuinen
Akateemisissa piireissä sukututkimusta on väheksytty. Ei pitäisi, sanoo historiantutkija Tiina Miettinen. Hän kiinnostui sukututkimuksesta jo teininä.
Voit myös kuunnella jutun ääniversiona. Lukijana toimii a.i.materin koneääni Ilona.
Saattaa nyt tuntua pikkujutulta, mutta reilut sata vuotta sitten kriisi oli todellinen: Kansallissäveltäjä Jean Sibelius ei ollutkaan jalosukuinen.
”Sukuselvitys piinaa minua niin etten pysty tekemään mitään”, hän tilitti päiväkirjaansa keväällä 1916.
”Mitä minulle jää? Kenties itsemurha.”
Tuskin tämä oli ollut vuorineuvos Karl Alfred Paloheimon tarkoitus. Hän oli Sibeliuksen tyttären appi, ja tilannut sukututkijalta selvityksen säveltäjän juurista. Sibelius oli jo 50-vuotias ja maailmankuulu, kiistaton osa sivistyneistöä ja seurapiirejä, mutta hänen sukunsa oli ollut edelleen tutkimatta.
1900-luvun alussa sellaisilla seikoilla oli paljon merkitystä. Säätyläistö harrasti ahkerasti oman taustansa tutkimista.
Se tiedettiin, että Sibelius oli äitinsä puolelta ruotsinkielistä talonpoikaissukua ja isänsä äidin puolelta ruotsinsukuinen. Mutta kaikkein tärkein, isän isän syntyperä, oli epäselvä.
Niinpä säveltäjä oli kehitellyt siitä omia teorioitaan.
Hänen juurensa olivat Lapinjärvellä Sibben talossa.
Ja Sibbe, näin perhetarinoissa oli kerrottu, oli 1 500 vuotta vanha nimi joka löytyi keskiaikaisista pergamenteista.
Hänellä oli siis vanha, hieno suku. Oli pakko ollakin, sillä hän oli itse naimisissa aatelisen Aino Järnefeltin kanssa ja sitä paitsi halveksi rahvasta, kiusasi taidemaalari Pekka Halostakin tämän talonpoikaisjuurista.
Mutta kun Paloheimon tilaama sukututkimus valmistui, paljastui että Sibeliuksen esi-isäksi oli löydetty joku tavallinen Matti. Umpisuomalainen talonpoika niin kuin Pekka Halosella.
Kaiken lisäksi asiaa reposteltiin sanomalehdissä. Eikä kirjoittelu laantunut, vaan jatkui monta vuotta.
”Pystynkö todellakin kestämään tällaista”, Sibelius kirjoitti päiväkirjaansa tammikuussa 1920.
”Raffinoitua kärsimystä minunkaltaiselleni sensitivalle.”
”Sibelius-ressukka”, Tiina Miettinen sanoo työhuoneessaan Tampereen yliopistossa.
Pöydällä on kirjakasa, hyllyssä vanha ruotsin sanakirja. Se on täynnä tärkeää sanastoa, kuten nimityksiä hevosen valjaille.
Miettinen on tietokirjailija ja historiantutkija Tampereen yliopistossa. Tyypillinen akateeminen pätkätyöläinen, kuten itse sanoo. Hänen alaansa on Suomen historia 1600-1800-luvuilla, erityisesti maaseudulla.
Hän on tutkinut varsinkin tavallisia talonpoikaisnaisia, perheitä ja sukuja.
Tarina Sibeliuksesta on hänen suosikkinsa. Hänellä oli tapana keräillä sukutarinoita, kun kulki arkistoissa. Hän kävi niissä erilaisten tutkimusprojektien takia varsinkin ennen kuin kaikki oli digitoitu. Törmäsi siinä samalla aina välillä kivaan sukutauluun ja tuli kuvanneeksi sen.
Suvut kiinnostivat häntä. Hän oli tutkinut omaansa teini-iästä asti, mutta mikä tahansa muukin suku kiinnosti.
Ja kun sukutauluja ja -tarinoita kertyi vuosien mittaan yhä enemmän, Miettistä alkoi kiinnostaa, miksi ne olivat olemassa. Miksi ihmiset tekevät sukututkimusta? Miten he ovat sitä tehneet, miten kauan? Mitä suku oikeastaan oli?
”Siitä syntyi toi sitten.”
Juuria ja juurettomia, tietokirja suvuista ja sukututkimuksesta, ilmestyi 2019.
Nyt Miettinen kirjoittaa uutta kirjaa. Se kertoo Sääksmäen Ritvalan kylästä, jossa järjestetään Suomen vanhin kyläjuhla.
Helkajuhla on satoja vuosia vanha perinne, jossa naimattomat naiset laulavat keväisin kalevalamittaisia helkavirsiä.
Kaikki alkoi Helenasta.
