Eevan
perilliset
Eeva Kilvestä on tullut suomalaisen kirjallisuuden klassikko. Hän kirjoitti luonnonsuojelusta radikaalisti jo vuosikymmeniä sitten, mutta muut veivät ilmatilan.
8
MIN
Suomalainen kirjallisuuselämä vaikuttaa huomioivan aina yhden grand old ladyn kerrallaan. Pitkään hän oli lastenkirjailija ja kääntäjä Kirsi Kunnas. Nyt kirjailijakunnan vanhin ja jakamatonta kunnioitusta keräävä edustaja on vuonna 1928 syntynyt Eeva Kilpi.
Anna-Riikka Carlsonin kirja Rakas Eeva Kilpi – Nämä juhlat jatkuvat vielä ilmestyi huhtikuun puolivälissä. WSOY järjesti kirjan ja Kilven kunniaksi juhlatilaisuuden Musiikkitalossa. Tunnelma oli poikkeuksellisen väkevä, suorastaan harras esityksineen ja muisteluhetkineen. Moni paikalla ollut kirjailija pohti, ettei ollut koskaan kokenut vastaavaa.
Yhdeksi vertailukohdaksi tarjoutuu Kunnaksen 90-vuotistilaisuus Savoy-teatterissa kymmenen vuotta sitten.
”Sodanjälkeisellä sukupolvella oli valtava tarve rakentaa, niin taloja kuin runojakin”, kiteytti kirjallisuudentutkija Leena Kirstinä silloin.
Samaa sukupolvea on Kilpikin. Hänen uransa on ollut poikkeuksellisen pitkä, elossa olevista kirjailijoista se lienee pisin. Kilven esikoisromaani, väkevä lapsuuskuvaus Noidanlukko, ilmestyi vuonna 1959. Päiväkirjamainen aforismi- ja runokokoelma Elämää kaikki päivät julkaistiin vuonna 2022.
Anna-Riikka Carlsonin mukaan Kilpi on ollut monissa kirjallisissa teemoissaan aikaansa edellä. Näihin kuuluvat esimerkiksi naisen asema ja seksuaalisuus, evakkokokemusten vaikutus ja luonnon ja eläinten oikeudet.
Carlson löysi Kilven teokset jo nuorena. Ensin potkaisivat runot, sitten Naisen päiväkirja (1978) ja Kesä ja keski-ikäinen nainen (1970).
”Noin kaksikymppisenä tunsin samastuvani keski-ikäisyyden ja vanhenemisen kuvauksiin sekä naisen ja nuoren rakastajan tarinaan. Mietin, että näinkin siis voi elää.”
Carlsonin mukaan ikäraamien murtaminen on kirjallisuuden ydintä. Kilpi on voinut olla kirjoittajana yhtä aikaa ikinuori ja varsin vanha.
”Jo 1980-luvulla hän kuvasi selkeästi vanhuutta, vaikka oli vasta sen kynnyksellä. Naisen päiväkirjaa hän kirjoitti suunnilleen minun ikäisenäni. Olen kokenut lähes fyysistä surua siitä, miten hän kuvasi kropan ja mielen alkavaa pettämistä. Elämä kolmen pojan yksinhuoltajana on varmaan ollut raskasta, ja erilaiset mielialanvaihtelut ja vaihdevuodetkin lienevät riepotelleet.”
”Mikään ei kuitenkaan loppunut siihen. Kirjan jälkeen ehti kertyä sekä ihmissuhteita että tuotantoa: elämää. Se rohkaisee minuakin.”
Vuonna 1974 syntynyt Carlson sanoo, ettei tunnista monia sukupolvikokemuksia 1990-luvulta vaan on aina viihtynyt itseään vanhempien ihmisten ja lasten seurassa.
”Aikatasot ovat minulle suoranainen turva. Minua lohduttaa ajatus, että Eeva on kokenut itsensä aika vanhaksi vuosina, jolloin en edes ollut syntynyt”, kirjailijansa kanssa ajan mittaan ystävystynyt kustantaja pohtii.
”Eeva kirjoitti Ihmisen äänessä, että olisi hyvä elää niin, että eri ikäpolvet sekoittuvat. Itse saan elää arjessa kolmen sukupolven kanssa, ja se tekee mielelle ja elämänhalulle hyvää.”
Sukupolvien jatkumoa Carlson korostaa myös omassa kirjallisuussuhteessaan. Hän sai ensimmäiset Kilpensä mummiltaan ja äidiltään.
”Nyt poikani tyttöystävä, neljännen sukupolven edustaja, lukee Eevan runoja. Jatkumo on upea. Hän täyttää pian kaksi- ja minä viisikymmentä, mutta saamme keskustella samoista asioista.”
Kun Carlson jo kirjoitti päiväkirjamuotoista teosta Rakas Eeva Kilpi – Nämä juhlat jatkuvat vielä, kustantamo sai käyttöönsä valtavan määrän kirjailijan käsikirjoituksia ja julkaisemattomia tekstejä. Niistä julkaistaan lähivuosina uusia teoksia.
