Erään muotidiagnoosin tarina

Totean alkuun yksinkertaisen asian: minulla on adhd. Tarkalleen ottaen sen tarkkaamaton alatyyppi eli entinen add, Attention Deficit Disorder. Asia todettiin tänä vuonna.

Voin arvata monen lukijani välittömän reaktion. Eikö joka toisella nykyään ole jokin diagnoosi?

Yksi tuhahtelee, että diagnoosit ovat vain tapa yrittää olla erilainen. Nimenomaan yrittää: eihän kukaan oikeasti poikkea massasta? Toiset pudistelevat päätään, miten nykyään on tällaisia kamalan vaikeita kirjainyhdistelmiä, joista kukaan ei heidän nuoruudessaan puhunut mitään.

Sitten on niitä, jotka ovat kovin huolissaan, miten ihmisiä nykyään lokeroidaan lääketieteen nimissä. Olithan sinäkin nuorena vilkas ja äänekäs, ja sinä toinen olet joskus hajamielinen ja unohtelet asioita.

Sitä paitsi, eikö nykyaika sosiaalisen median kuvavirtoineen tee kenestä tahansa keskittymiskyvyttömän? Kyllä lasten pitäisi vain mennä ulos leikkimään ja aikuisten ottaa itseään niskasta kiinni.

Adhd:ta lääkitään tavallisesti stimulanteilla, joko metyylifenidaatilla tai amfetamiinin johdannaisilla. Pelkästään tämä riittää nostamaan joidenkin niskakarvat pystyyn: kamalia huumeita! Keskushermostoon vaikuttavat lääkkeet ovat muutenkin vähän epäilyttäviä. Populaareissa mielikuvissa ne latistavat ihmisen mielen tai vähintään aiheuttavat karmeita sivuvaikutuksia.

Oppikirjaesimerkki tällaisista asenteista oli Pekka Vahvasen taannoinen artikkeli Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä. Vahvanen vihjaa, että adhd-diagnoosien yleistymisen taustalla olisivat isot lääkeyhtiöt.

Sentään hän ei rohkene väittää, että koko diagnoosi olisi niiden keksintöä, mutta artikkelista paistaa vastenmielisyys tarkkaavaisuushäiriöiden medikalisointia kohtaan. Kyllä se vain olisi parempi, jos me kaikki voisimme vain olla, vapaasti ja luonnollisesti, ilman että ketään raahattaisiin psykiat­rien tutkittavaksi ja lääkittäväksi.

Sokerina pohjalla mainittakoon se Vahvasenkin esiin tuoma ilmiö, että adhd:sta puhutaan paljon sosiaalisessa mediassa. Tämä ilmeisesti on saanut monet, varsinkin nuoret naiset, diagnosoimaan itse itselleen adhd:n – vaikka he ovat korkeintaan vain vähän vilkkaita tai hajamielisiä. Ei voi kuin todeta, että onneksi en itse ole nainen enkä enää aivan nuorikaan.

On totta, että adhd-diagnoosit ovat yleistyneet viime vuosikymmenten aikana. Vuoden 2019 Käypä hoito –suosituksissa todetaan kuitenkin, että varsinaiset ­adhd-piirteet eivät ole väestössä tuona aikana lisääntyneet. Tarkkaavaisuushäi­riöt ovat siis aiemmin olleet alidiagonosoituja, ja niitä on vasta tämän vuosituhannen puolella alettu tunnistaa paremmin.

Pitkään stereotyyppi adhd:sta oli äänekäs koulupoika, joka hyppii pulpeteilla kesken oppitunnin. Tähän määritelmään tarkkaavaisuushäiriöstä eivät mahtuneet edes vastaavasti käyttäytyvät tytöt. Näiden oireet selitettiinkin mielellään joksikin muuksi.

Hyperaktiivinen yksilö häiritsee väistämättä muita, minkä takia hänen ongel­miaan ei pysty sivuuttamaan. Yritettiin niitä sitten käsitellä hänen itsensä takia tai muiden mukavuuden vuoksi.

Minä en lapsena kiivennyt pulpeteille. Olin se omituinen tyyppi, joka opettajan puhuessa tiiraili ikkunasta lintuja, piirteli monisteen laitaan, luki salaa romaania tai vain tuijotti kattoa. Ei joskus, vaan koko ajan.