Voiko tämän levyn rahina, kohina, rätinä ja suhina poistaa kivun?
Lappeenrannassa uskotaan, että analoginen musiikki paitsi kuulostaa paremmalta myös auttaa rentoutumaan, jopa lievittämään voimakkaita kipuoireita. Täytyihän se kokea omin korvin.
Huone on kuin aikakapseli menneisyydestä, 1980-luvulta. Futuristisia hifilaitteita. Hyllyjä täynnä vinyylilevyjä, c-kasetteja, vhs-koteloita.
Nostalgisen punertavalla sohvalla istuu Pasi Virtanen. Hän valmistautuu hoitamaan kroonista kipuaan.
Virtanen jäi työkyvyttömyyseläkkeelle 1990-luvun lopulla vakavien selkävaivojen vuoksi. Sittemmin hänelle on tehty toistakymmentä kirurgista operaatiota. Jatkuvaa kipua tasaavat elimistöön asennettu kipustimulaattori ja vahva morfiinilääkitys.
Vääksyläinen Virtanen on saapunut lappeenrantalaiselle Astia-studiolle musiikin vuoksi. Syy on sama kuin morfiinin ottamisessa: kivunlievitys.
Virtanen käyttää musiikkia osana kipuhypnoosia, menetelmää, jossa mielenhallinnalla ja kehon rentouttamisella pyritään rauhoittamaan hermoston hälytystilaa.
Aivotutkimus on viime vuosina antanut huomattavaa näyttöä kipuhypnoosin konkreettisista vaikutuksista. Virtanen toivoo ja pitää varsin mahdollisena, että menetelmä huomioidaan Suomalaisen Lääkäriseuran seuraavassa Käypä hoito -päivityksessä.
Astia-studion huoneesta tekee erityisen se, että täällä musiikki soi kokonaan analogisen signaalitien kautta. Se kuulemma lievittää kipua.
Niinköhän? Vinyyleistä ja analogiasta intoilu näyttäytyy helposti keski-ikäisten miesten harrastuksena, menneen romantisointina.
Nyt on kuitenkin kyse myös jostain muusta.
Analogisuus tarkoittaa mekaanisiin vastaavuuksiin perustuvaa tiedonsiirtoa. Ääniaallot siirtyvät nauhalle sähkömagneettisiksi pulsseiksi, jotka muutetaan mekaanisiksi muodoiksi vinyylilevylle ja siitä jälleen ääniaalloiksi levysoittimen neulan värähdellessä.
Koska ketju on yhtä herkkä ja vaivalloinen kuin miltä se kuulostaa, mukaan tarttuu aina häiriösignaaleja: kohinaa ja rahinaa, rätinää, suhinaa.
Digitaalinen tiedonkäsittely alkoi korvata analogisia tallennus- ja toistotapoja 1980-luvulla. Digitaaliset ratkaisut olivat nopeampia, kevyempiä, helpompia ja tarkempia. Viimeistään 1990-luvun aikana ne syrjäyttivät analogian käytännössä kokonaan.
Puhelimelta tai esimerkiksi cd-levyiltä kuunneltava musiikki soi aina digitaalisen signaalitien kautta. Myös vinyylilevyt on jo pitkään kaiverrettu digitaalisen signaalitien äänestä.
Digitaalinen tallennustie muuttaa ääniaallot nolliksi ja ykkösiksi, jotka mukailevat analogisen äänen aaltoliikettä. Sävyjä katoaa ja pelkistyy, kuten kännykkäkameran ottamassa kuvassa, joka pilkkoo maiseman pikseleiksi.
Kun analoginen toteutus tallentaa todellisuuden pienimpine värähdyksineen, digitaalisen toteutuksen tulos on jäljitelmä. Erittäin tarkka jäljitelmä, mutta jäljitelmä.
Astia-studion perustaja Anssi Kippo asettaa levylautaselle Madonnan Like a Prayer -albumin. Hän soittaa samaa kappaletta samoista kaiuttimista, ensin vinyyliltä ja sen jälkeen suoratoistopalvelu Spotifysta. Vuonna 1989 julkaistu hitti on osa ”demonstraatiota”, jolla Kippo havainnollistaa eri formaattien ja signaaliteiden eroja.
Kippo on järjestänyt demonstraatiota vuodesta 2017, ja tähän mennessä sen on kokenut yli kaksituhatta ihmistä. Joukossa on tunnettuja koti- ja ulkomaisia musiikin ammattilaisia. Studion nettisivuilla näkyvä palaute on epäilyttävän vaikuttunutta. Puhutaan ”musiikin löytymisestä uudestaan”, jopa ”elämän muuttumisesta”.
Ero on kieltämättä selvä: Spotify-versio soi ohuemmin, kylmemmin. Kun neula laskeutuu vinyylille, tuntuu kuin Madonna astuisi samaan huoneeseen.
”Like A Prayer on äänitetty digitaaliselle moniraitanauhalle, eli vinyylikään ei itseasiassa ole täysin analoginen”, Kippo täsmentää.
Seuraavaksi ilmiötä havainnollistetaan vertaamalla digitaalisen signaalitien vinyyliä analogisen signaalitien vinyyliin.
Olemme hifi-maailman syvässä päädyssä, eikä ero vakuuta. Ei kai ole mikään salaisuus, että eri versiot ja formaatit soivat eri tavalla, varsinkin kun ammattitason laitteet tehostavat vaikutelmaa?
Sitten on vuorossa suoratoistopalvelun audioraidan ja vhs-kasetin vertailu. Kill Billin suoratoistoversion äänet kuuluvat kaukaa, kuin muovisen kalvon läpi. Mutta kun elokuvan groteskin alkukohtauksen äänet toistuvat vhs-nauhalta, tunne voittaa epäilyksen. Lasta odottava, Uma Thurmanin esittämä päähenkilö lojuu verisenä ja hengittää raskaasti.
Tekee mieli vilkaista, makaako sohvapöydän alla todella joku.
Anssi Kippo havahtui analogisen signaalitien vaikuttavuuteen kuutisen vuotta sitten.
Pitkän uran tehnyt studioammattilainen oli pitkään ihmetellyt, miksei musiikki herättänyt enää tunteita. Studiopäivistä sai ”ääniähkyn”, eikä vapaa-ajalla halunnut kuulla enää nuottiakaan.
Hän huomasi, että syy saattoi olla äänitys- ja kuuntelutavoissa, ei hänessä tai musiikissa itsessään. Kippo siirtyi nauhoittamaan ja kuuntelemaan analogisesti, ja yhteys musiikiin palautui. Kuuloaisti ei turtunut, ja musiikkia jaksoi taas kuunnella jopa omaksi iloksi.
Astia on tällä hetkellä toinen Suomessa toimivista analogisista ammattistudioista. Toinen on Agents-kitaristi Esa Pulliaisen kotistudio. Studiotyön ohella Kippo on mukana Kide Audio -nimisessä yrityksessä, joka kehittää uudenlaista putkivahvistinta.
”Laitteen tarkoitus on maksimoida musiikin läsnäolo ja toistaa se ennen kokemattomalla, kokonaisvaltaisella tavalla”, Kippo sanoo. ”Se on tällä hetkellä autenttisin tapa saada akustinen esitys toistettua sähköisillä laitteilla.”
Vahvistin pyritään saamaan markkinoille tänä vuonna, ensin hifi-laitteeksi musiikkiharrastajille, myöhemmin myös medikaaliseen käyttöön, avuksi kivunhoitoon ja musiikkiterapiaan. Se vaatii tieteellistä tutkimusta.
Kipu on aina subjektiivinen kokemus, joten sen tutkiminen on vaikeaa. Sitä voi vain kuvailla, muut yrittävät kuunnella ja ymmärtää.
Kipupotilas Pasi Virtanen sanoo, että analogisen signaalitien musiikissa on jotain erityistä, kipua hoitavaa.
”Ero on huomattava. Analogisen äänitteen soidessa kipuhypnoosi on syvempi, pidempi ja kokonaisvaltaisempi. Ääni tuntuu resonoivan koko kehossa, ja kivuttomampi olotila voi kestää jopa tunteja”, hän kuvailee.
Tuntemukset ovat samankaltaisia kuin niin kutsutussa äänimaljahoidossa, jossa metallisten maljojen sointia hyödynnetään hermoston rentouttamisessa.
Nykyaikaisen äänimaljametodin on kehittänyt saksalainen fyysisen tekniikan insinööri ja pedagogi Peter Hess, ja Saksassa hoitomuotoa on käytetty ja opetettu standardoidusti yli kolmekymmentä vuotta. Metodi on laajalti tunnettu myös Yhdysvalloissa.
Suomessakin toimii useita Peter Hess -instituutin valtuuttamia henkilöitä, jotka tarjoavat ammattimaista äänirentoutusta. Aiheeseen liittyvillä sivustoilla painotetaan, että metodi on moderni ja standardoitu. Toisaalta kyseessä ei ole lääketieteellinen hoitomuoto, vaan lämpimän kylvyn kaltainen rentoutumiskeino. Veden sijaan keho vain ympäröidään ääniaalloilla.
Anssi Kippo tiedostaa aiheen herkkyyden ja sen, että tietyt termit voivat herättää vääränlaisia mielikuvia. Tuon tuostakin hän pudistaa päätään ja naurahtaa: ”Nyt mie kuulostan ihan foliohattusedältä…”
Kippo selvittää keinoja ilmiön todentamiseksi ja kehittää hoidollista menetelmää yhdessä musiikki- ja psykoterapeutti Juha Ruposen kanssa. He myös etsivät rahoitusta akateemiseen tutkimukseen.
Analogisen ja digitaalisen signaalitien eroista ei ole tehty kattavaa tutkimusta, ei edes kansainvälisesti.
”Suomessa ja maailmalla tehdään hienoja musiikkiin ja ääneen liittyviä tutkimuksia, mutta niistä suurin osa on toteutettu käyttäen digitaalisen signaalitien ääntä”, Kippo sanoo.
Demonstraatiossa on käynyt myös joitakin ihmisiä, jotka eivät kuule eroa sen välillä, soiko kappale Spotifysta vai vinyyliltä. Toisaalta esimerkiksi syntymästään asti kuurot henkilöt ovat Anssi Kipon mukaan tunteneet analogisen signaalitien äänen kehossaan, mutta eivät digitaalisen signaalitien ääntä.
Päivän päätteeksi kuuntelemme Nirvanan kappaleen Come As You Are, julkaisuvuoden vinyyliltä.
Vuonna 1991, jolloin Nevermind-albumi julkaistiin, analogiset äänitysmenetelmät olivat jo häviämässä digiajalle. Monissa paikoissa – kuten Nirvanan käyttämässä Sound City Studiossa – niihin kuitenkin vielä luotettiin.
Olen kuullut kappaleen tuhansia kertoja, mutta on myönnettävä, ettei se milloinkaan ole kuulostanut tältä. En oikeastaan kuuntele kappaletta, vaan kellun sen pinnalla.
Crash-symbaalit tyrskähtävät vaahtopäinä kaiuttimista. Jos suljen silmät ja ojennan käden, voin melkein tuntea sen hipaisevan Kurt Cobainia.
Helsingin yliopiston psykologian professori Teija Kujala on tutustunut Astia-studiolla tehtyihin havaintoihin ja käynyt Kipon de-monstraatiossa.
Myös Kujala tunnisti selvän eron analogisen ja digitaalisen signaalitien välillä. Hän kuitenkin muistuttaa muuttujien määrästä ja ulkoisista tekijöistä, jotka voivat vaikuttaa kokemukseen: ”Miljöö, kuuntelutilanteen erityisyys, seura, kappaleisiin jo ennestään liittyvät merkitykset pitää ottaa huomioon, jos aiheesta tehdään tutkimus.”
Kujala on pitkällä urallaan tutkinut aivojen muotoutumista, erityisesti kielellistä kehitystä ja kielen kehityshäiriöitä.
Hän on toteuttanut tuoreen tutkimuksen Helsingin ja Jyväskylän yliopistojen musiikin, mielen, kehon ja aivojen tutkimuksen huippuyksikössä. Siinä Kujalan tutkimusryhmä osoitti, että tuutulaulujen soittaminen alle puolivuotiaille vauvoille kehittää kielellisiä valmiuksia. Lauluja kuulleiden vauvojen äännejärjestelmä kehittyi paremmin kuin vauvoilla, joille musiikkia ei soitettu.
”Tämä yhdessä lukuisten muiden tutkimusten kanssa osoittaa, että musiikilla on konkreettisia positiivisia vaikutuksia”, Kujala sanoo. Musiikin kuuntelu stimuloi aivojen mielihyväkeskuksia ja lisää dopamiinin tuotantoa.
Kujalan mukaan ei ole uusi ajatus, että analogisesti äänitetty ja toistettu musiikki olisi digitaalista terapeuttisempaa.
”Analoginen toteutus on äänellisesti rikkaampi, joten se mahdollisesti stimuloi voimakkaammin kuulojärjestelmää ja tuntohermoja. Nämä ovat intuitiivisia teorioita, sillä tutkimustietoa minulla ei ole.”
Kivunhoidon ja musiikin terapeuttisten ulottuvuuksien kannalta analogisen signaalitien tutkimus olisi Kujalan mielestä kuitenkin arvokasta ja tärkeää:
”Motiivina olisi potilaiden hyöty. Jos Kipon havainnot voivat auttaa kipupotilaita tai esimerkiksi masennuspotilaita, niitä olisi hyvä syy tutkia.”
Astia-studio on tuttu paikka Mikko Kuustoselle. Pitkän linjan muusikko on niin ikään kokenut vinyylidemonstraation ja äänittänyt studiolla yhden toistaiseksi julkaisemattoman kappaleen. Vuosien varrella hän on tutustunut myös Pasi Virtaseen, joka kuuntelee kipuhypnoosin aikana usein myös Kuustosen musiikkia.
Miltä musiikin tekijästä tuntuu, että omista sävellyksistä voi saada niin konkreettisen avun?
”Se on hämmentävää, ja aluksi asiaan oli vaikeakin suhtautua”, Kuustonen sanoo. ”Olen kuitenkin tutustunut Pasiin ja hänen historiaansa ja ymmärtänyt, miksi kappaleiden tarinat koskettavat. Musiikissa viehättää mysteeri, ja tulen sen kautta usein itsekin kosketetuksi.”
Analogisen maailman hitaus ja musiikin äärelle pysähtyminen ovat usein ristiriidassa nykytempon kanssa. Formaatin valintaan vaikuttaa luonnollisesti moni muukin seikka kuin äänen harmoninen rikkaus. Saavutettavuus, kustannustehokkuus ja musiikkiohjelmistojen tuotannolliset mahdollisuudet ajavat tärkeysjärjestyksessä edelle.
Viime vuosikymmenellä vinyylibuumista ja akustisen indiepopin noususta huolimatta koodaamisen ja musiikin tekemisen raja alkoi häilyä. Aviciin kaltaiset artistit, jotka eivät ”osanneet soittaa” sanan perinteisessä merkityksessä, loivat silti musiikkia, joka jäi historiaan.
Massiivisia 2000-luvun julkaisuja, joissa analogisia menetelmiä on käytetty, ovat esimerkiksi The White Stripesin Elephant (2003), Tame Impalan Lonerism (2012) ja Arctic Monkeysin AM (2013).
Kuustonen tunnustaa alan realiteetit.
”Mielelläni äänittäisin analogisesti, koska tahansa. Mutta sillä ei valitettavasti ole juuri merkitystä, koska biisit kuitenkin kuunnellaan Spotifysta. Jo albumikokonaisuuden julkaiseminen tuntuu tässä ajassa poikkeukselliselta.”
Aalto-yliopiston akustiikan professori Vesa Välimäki on työskennellyt virassaan parikymmentä vuotta.
”Analogisen ja digitaalisen siirtotien vertailu on tietynlainen ikuisuuskysmys”, hän sanoo. ”Jotkut suosivat analogista toteutustapaa, mutta itse olen digitaalisen kannalla, se voittaa käytännössä aina. Digitaalisesti päästään aina puhtaampaan ja tarkempaan äänenlaatuun.”
Välimäen tutkimusryhmä on mallintanut avokelanauhurin vaikutusta ääneen. Se on myös ollut kehittämässä sovellusta, jolla analogisen nauhoituksen kohinaa ja rahinaa voi lisätä digitaaliseen äänitykseen.
On siis kierretty koko ympyrä: häiriöt, joista aikoinaan haluttiin eroon, halutaan nyt tuottaa tarkoituksella.
Ilmiö ei ole aivan uusi, sillä esimerkiksi sähkökitaran säröefekti kehittyi samankaltaisista lähtökohdista. Varhaiset kitaravahvistimet eivät kestäneet kovaa volyymia, jolloin ääni ”säröytyi”. Rock-yhtyeet keksivät hyödyntää ilmiötä, ja kehittyi pedaali, jolla signaalia yliohjattiin tarkoituksella.
Analogiseen tallennukseen liittyvien ongelmien digitaalinen jäljittely tuntuu kuitenkin pidemmältä askeleelta.
”Oli mahtavaa, kun cd-levyt tulivat 1980-luvulla. Tuntui ihmeelliseltä, kuinka hiljaista kappaleiden välissä oli, ja kuinka puhtailta ja häiriöttömiltä rock-levyt yhtäkkiä kuulostivat”, Välimäki muistelee.
Onko mahdollista, että vaikka digitaalinen tallennustie ja toistaminen mahdollistaisivat kliinisemmän soinnin, säilyttäisi analoginen signaalitie enemmän taajuuksia, syvyyttä, joka vaikuttaa kuuntelukokemukseen?
”On se mahdollista”, Välimäki sanoo. ”Mutta käytännössä ne taajuudet ovat ihmisen kuuloalueen ulkopuolella. Eläimet voivat kuulla ne, mutta ei ole näyttöä siitä, että ihmiskorva kuulisi.”
Muistelen studiolla soinutta musiikkia, Nirvanaa, vaahtopäinä kuohuvia symbaaleja. Lumetta tai ei, kokemus ei unohdu.
”Pasin kokemus on totta”, Anssi Kippo kiteyttää.
”Kaikkien studiollani vierailleiden kokemus on totta. Toinen kysymys on se, mistä heidän kokemuksensa johtuu. Toistaiseksi siitä ei ole mitään varmaa tietoa, mutta meillä on teoria jo hyvällä mallilla.”
Kun digitaalinen tallenne koostuu aina ykkösistä ja nollista, analoginen tallenne koostuu äärettömyydestä lukujen välillä. Voisiko pisteiden väliin mahtuvaa ääretöntä kutsua myös rakkaudeksi?
Saahan se kroonisesta kivusta kärsivän Virtasen taittamaan runsaan kahden tunnin matkan Lappeenrantaan vain musiikin vuoksi.