Ahmad Hosseinin kolme elämää
Syksyllä 2015 Ahmad Hosseini tuli Suomeen, haki turvapaikkaa ja alkoi opiskella. Hän oli alaikäinen ja yksin. Kolme vuotta myöhemmin hän kätteli presidenttiä Linnan juhlissa. Nyt hän on jumissa Yhdysvalloissa. Mitä tapahtui?
Tässä Ahmad asui, keltaisessa kerrostalossa Pursimiehenkadulla. Rahim Alizada näyttää ulko-ovea.
Ahmadilla oli yksitoista neliötä. Kaverit kiusasivat häntä siitä: Ahmad hankki tahallaan niin pienen asunnon, etteivät he mahtuisi kylään.
Ei se niin ollut. Helsingin Punavuoressa on kalliit vuokrat.
Syyskuussa, kun asunto piti tyhjentää, Alizada otti yhteyttä vuokranantajaan ja vuokrasi pakettiauton. Porukalla he siivosivat ja pakkasivat. Yhden kaverin kellarikomero oli tyhjillään Malmilla, sinne vietiin tavarat. Miten yhdessätoista neliössä saattoi olla niin paljon tavaraa! Joka nurkassa oli jotain.
He kuvasivat videoita ja lähettivät niitä Ahmadille Yhdysvaltoihin. Mi-kä ih-me tä-mä on?
Naurettiin kuorossa, vaikka oikeasti oli haikeaa. Oli vaikea käsittää, että Ahmadille oli tosiaan käynyt näin.
Ahmad Hosseini lähti Afganistanista elokuun lopussa 2015. Hän nousi bussiin keskiyöllä ja ajoi Kabulista maan halki lounaaseen, Nimrozin maakuntaan. Kohti Irania.
Hän ajatteli, ettei varmaan enää palaa. Hän oli 16-vuotias.
Repussa oli kengät, varavaatteet, vesipullo ja pieniä khajoor-leipiä. Afganeja noin 50 euron arvosta sekä Nokian kännykkä. Hosseini ei tiennyt, että puhelin oli suomalainen. Hän ei ollut kuullut tällaisesta maasta.
Myöhemmin hän kirjoitti lähdöstään tekstin.
”Vaikein hetki oli kun piti halata jokaista perheessä ja sanoa heippa.”
Hän kirjoitti suomeksi, vaikka se oli hidasta.
”En pystynyt katsoa silmiin, oli paine rinnassa ja ääni poissa.”
Hosseini ei tuntenut ketään Nimrozista. Hän käveli ravintolaan, jonne muutkin näyttivät menevän. Piti löytää salakuljettaja ja puhua matkasta Iraniin.
”Pelkäsin mutta yritin näyttää siltä, etten pelkää ja että olen valmis tähän matkaan.”
Kaksi miljoonaa rialia, salakuljettaja sanoi. Noin 60 euroa. Iraniin kuljettaisiin Pakistanin kautta, matka olisi pitkä.
Kun Hosseini olisi Iranissa, hän soittaisi kotiin, ja perhe antaisi rahat kontaktihenkilölle Kabulissa. Näin maksujärjestelmä toimi.
Illalla kymmenen aikaan 25 miestä ahtautui Nissanin lavalle. Salakuljettaja asettui kuljettajan kanssa eteen eikä vilkuillut, oliko joku takana vaarassa pudota. Kuski ajoi niin kovaa kuin aavikolla pääsi. Varmasti yli sataa kilometriä tunnissa.
Hosseini oli aina ajatellut, että hänestä tulisi jotain. Hän tekisi hyviä tekoja Afganistanin kansalle tai ehkä koko ihmiskunnalle.
Hän ei koskaan kehdannut kertoa siitä kenellekään. Ja jos olisi kehdannut, kukaan ei olisi uskonut.
Hän oli kabulilaispoika, joka kävi päivisin koulua ja teki iltaisin töitä verho-ompelimossa. Kaikki sisarukset tekivät töitä. Pienempänä Hosseini oli myynyt kadulla keitettyjä kananmunia.
He olivat hazaroja, ja vaikka hazarat olivat Afganistanin kolmanneksi suurin väestöryhmä, heitä syrjittiin. Hosseini ei osannut ajatella, milloin se oli alkanut, koska niin oli aina ollut.
Elokuussa 1998, puoli vuotta ennen kuin hän syntyi, talibanit olivat tappaneet Mazar-i-Sharifin kaduilla kaksituhatta ihmistä. Heistä suurin osa oli hazaroja. Talibanit olivat ajaneet lava-autoillaan ympäri kaupunkia ja ampuneet ”kaikkea mikä liikkui”, kuten toimittaja Ahmed Rashid kirjoitti kirjaansa Taliban. Kauppiaita, ostoskärryjen kerääjiä, naisia ja lapsia, jopa vuohia ja aaseja. Joukkomurha oli kosto aiemmasta, talibanit sanoivat.
Hazarat olivat šiialaisia ja talibanit sunnalaisia. Hazarat olivat vääräuskoisia ja elukoita.
Hiirtensyöjähazaroja, kuorma-aaseja, lättäneniä.
Mongolivalloittajien jälkeläisiä.
Hosseinit asuivat vuokralla kahden huoneen talossa Länsi-Kabulissa. Alueen nimi on Dasht-e-Barchi, ja siellä asuu yli miljoona hazaraa.
Dasht-e-Barchiin ei mikään uudistus yltänyt. Kadut olivat huonokuntoisia ja asumukset vaatimattomia.
Myöhemmin Turussa Hosseini oppi, mitä termiä tällaisesta käytetään: segregaatio. Syrjityn vähemmistön eristäminen muusta väestöstä.
Dasht-e-Barchista ei kannattanut liikkua kovin kauas. Viranomaiset saattoivat pysäyttää milloin vain, ottaa puhutteluun ja lyödä. Hazaroilla on omanlaisensa kasvonpiirteet, korkeat poskipäät ja aasialaistyyppiset silmät. Heidät tunnistaa.
Vuonna 2015 Hosseini kuuli, että yhä useampi lähti pakoon Eurooppaan. Hänenkin tutuistaan yksi.
Afganistanissa oli aina ollut turvatonta, mutta tilanne kiristyi entisestään.
”Afganistan elää sisällissodassa, ja Taleban on huteran keskushallinnon päävihollinen”, kirjoitettiin Suomessakin kesällä 2015.
”Hyökkäykset Kabulissa ovat näyttäviä ja verisiä.”
Mitä jos hänkin yrittäisi?
Päätös oli perheelle vaikea ja taloudellisestikin raskas, mutta se tehtiin. Lähteminen oli vaarallista, mutta jääminen myös.
Iranista Turkkiin. Turkista Kreikkaan. Kreikasta Makedoniaan.
Autoilla, busseilla, veneellä, jalan. Vaihtuvissa ryhmissä.
”Kun auto vihdoin pysähtyi, kuljettaja avasi takaoven ja sanoi äkkiä pois autosta. Minä hyppäsin ulos, mutta putosin polville maahan, koska jalat olivat tunnottomat.”
”Yhtenä päivänä kun olimme piilossa auringonkukkapellossa, vartija tuli sanomaan, että nyt on lähtöaika.”
”Korkea ja kapea vuori oli edessä. (- -) Täysin pimeää, vaikea nähdä mihin seuraava askel menee.”
”Vauva on minun sylissä. Välillä suutun itselleni: miksi otin vauvan syliin vaikka yksinäänkin oli vaikea kävellä?”
”Kaksi kertaa vuorokaudessa kaksi keitettyä kananmunaa ja pieni pala leipää.”
Hosseini kirjoitti tekstiään kesällä 2018. Kun tapahtumiin palasi, pelotti kunnolla. Muisti senkin, miten oli ikävöinyt perhettä koko ajan.
”Mustaan veneeseen nousi 35 ihmistä. Kaikki suuttui salakuljettajalle siitä, että oli liikaa ihmisiä.”
”Et voi mitään muuta kuin kääntää pää alas.”
Kumiveneessä joku otti Hosseinista kuvan. Vaalea takki, siniset pelastusliivit, totinen katse. Vellova meri ja nousevan auringon punaama taivas.
Hosseini oli ehkä Unkarissa, kun kuuli puhuttavan Suomesta. Moni kertoi juttuja. Suomessa voisi opiskella ja tehdä töitä, valtio olisi tukena. Olisi rauhallista ja tasa-arvoista.
Afganistanissa hän oli joskus kuullut maasta, jossa oli kuusi kuukautta pimeää ja kuusi kuukautta valoisaa. Kenties se oli Suomi.
Lokakuussa 2015, kaksi kuukautta lähtönsä jälkeen, Hosseini tuli Ruotsiin ja sieltä junalla Suomeen. Rajalla – se oli ehkä Torniossa – poliisit kysyivät, mistä hän oli tulossa ja miksi.
Hänet ohjattiin bussiin, joka oli täynnä alaikäisiä turvapaikanhakijoita.
Bussi ajoi Turkuun ja pysähtyi vanhan teollisuusrakennuksen pihaan.
”Kaikki ihmetteli ja toivoi, ettei tuohon rakennukseen mennä asumaan.”
”Onneksi oli väärä osoite.”
Oikea osoite oli vieressä. Uudehko kerrostalo, jonka alakerroksissa oli päihdekuntoutujien palveluasuntoja.
Siihen mentiin asumaan.
Shayegh Adeli tutustui Hosseiniin vuoden 2018 tienoilla. Hänkin on syntynyt Afganistanissa ja tullut alaikäisenä Suomeen.
Ensivaikutelma oli… no, sen perusteella Adeli ei olisi uskonut, että heistä tulee ystävät.
Hosseini piti puhetta Suomen Punaisen Ristin Vaikuttajatiimin tapaamisessa. Vaikuttajatiimi oli yksin tulleiden nuorten ryhmä, joka järjesti tilaisuuksia, kävi yhteiskunnallista keskustelua ja antoi tukea. Adeli oli sen jäsen.
Hosseini oli aktiivinen Turussa, We see you -nimisessä ryhmässä, ja otti kantaa Facebookissa. Vaikuttajatiimi kutsui hänet vieraaksi Helsinkiin.
Adeli ajatteli, että Hosseini oli vakava ja jotenkin liian osaava. Tämä kertoi yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta ja puhui kadehdittavan hyvää suomea. Adeli oli itse asunut maassa yhtä kauan.
Mutta myöhemmin, kun kaikki olivat yhdessä pizzalla, hän oli toisenlainen. Rento, huumorintajuinen ja lämmin. Kai hänestä tuli Adelille jonkinlainen esikuva.
Syyskuussa Vaikuttajatiimi lähti vastavierailulle Turkuun, tapasi Hosseinia ja tutustui Turun linnaan. Marraskuussa tiimi matkusti Kuopioon Euroopan nuorten parlamentin keskustelutilaisuuteen. Hosseinin aihe: äärioikeiston nousu Euroopassa.
Hosseini opiskeli tuohon aikaan Turun ammatti-instituutissa lähihoitajaksi. Kieliopinnot hän oli aloittanut vastaanottokeskuksessa, käytännössä heti. Hän oli kysellyt työntekijöiltä sanoja – seinä, ovi, ikkuna, hyvää huomenta – ja liimannut huoneeseensa lappuja. Samassa huoneessa asui kuusi poikaa. Hän oli tehnyt lappuja enemmänkin ja jakanut niitä muihin huoneisiin.
Okei, minä asun Suomessa, hän oli päättänyt, kun oli tullut. Ei enää samanlaista matkaa. Suuret teot tehtäisiin nyt täällä.
Koulu oli alkanut ennen ensimmäistä joulua, Vasaramäessä Kupittaalla. Hosseini oli opetellut termejä: val-ma ja val-mo. Perusopetukseen valmentava koulutus, ammatilliseen koulutukseen valmentava opetus. Kuusi kuukautta per jakso.
Välillä hän oli ihmetellyt, miksi suomalaiset tulevat kouluun yövaatteissa. Hänellä oli aina siisti puku.
Entä jos olisi valinnut toisin?
Ei olisi poikennut Turun torille sinä elokuisena iltapäivänä 2017. Ei olisi moikannut kavereita grillin pöydässä. Olisi kävellyt suoraan pysäkille, noussut bussiin ja nähnyt Abderrahman Bouananen vain uutisissa.
Kyse oli oikeasti muutamasta minuutista.
Mutta Hosseini ei usko sattumaan. Hän haluaa uskoa, että kaikella on tarkoituksensa.
Perjantaina 18. elokuuta 2017 hän oli tulossa töistä. Ensimmäinen harjoitteluviikko päiväkodissa oli päättynyt, ja hän oli mielissään. Palaute oli ollut hyvää.
Kauppakeskus Hansan kohdalla hän huomasi kaverit toripöydässä ja liittyi seuraan.
Kului muutama minuutti, ja grillin takaa alkoi kuulua epämääräistä huutoa.
Maassa makasi nainen. Hosseini näki, kuinka nuori tyyppi puukotti vastaantulevaa miestä ja tämä putosi maahan. Sitten naista.
Puukottaja lähti juoksemaan, Hosseini ja kaverit lähtivät perään. He huusivat varoituksia sivullisille.
Takaa-ajo kesti kolme minuuttia. Puutorin kupeessa poliisi ampui puukottajaa reiteen ja Hosseini kävi potkaisemassa veitsen kauemmaksi. Palasi sitten auttamaan iäkästä naista, joka vuoti verta kadulla.
Kun ambulanssi tuli ja tilanne rauhoittui, poliisi keräsi paikalla olevien yhteystiedot.
Marokkolainen Abderrahman Bouanane oli puukottanut kymmentä ihmistä. Kaksi heistä kuoli.
Turun Sanomat teki Hosseinista näyttävän jutun.
”Puukottajaa jahdannut turvapaikanhakija: ’Jonkunhan oli pakko auttaa.’”
Pääkuvassa hän laski valkoista krysanteemia torin kukkamereen. Takana seisoi joukko vakavia ihmisiä.
”Perjantaina Ahmad Hosseini, 18, juoksi veitsimiehen perässä koko matkan Kauppatorilta Puutorille yrittäen estää veriteot.”
Jutussa hän sanoi, etteivät tapahtumat jätä rauhaan.
”Mietin, miten tyhmä ihminen voi olla, että tekee tällaista.”
Pari päivää myöhemmin poliisi soitti, ja Hosseini kävi asemalla kuultavana. Hän kertoi tapahtumien kulun.
Seuraavalla viikolla poliisi soitti uudestaan. Oli mentävä vielä kuulusteluun.
Asemalla Hosseinilta otettiin kännykkä pois. Kysyttiin, missä hän oli perjantaina ollut ja mitä tehnyt. Sanottiin, että häntä epäiltiin osallisuudesta rikokseen. Epäiltiin, että hän oli tehnyt yhteistyötä puukottajan kanssa.
Hosseinia pidettiin asemalla muutama tunti. Puhelin jäi tutkittavaksi.
Hosseini hätääntyi täysin.
Mistä epäily oli peräisin? (Joku oli tehnyt ilmoituksen, selvisi myöhemmin. Hosseini oli turvapaikanhakija, ollut torilla oikeaan aikaan ja katsonut puhelinta ”huolestuneen näköisenä”.)
Miten hän todistaisi, ettei epäily pitänyt paikkansa?
Mitä tapahtuisi turvapaikkaprosessille? Se oli kesken.
Hosseini ei kyennyt nukkumaan eikä palaamaan kouluun. Harjoittelu päiväkodissa jäi tekemättä. Hän sai sairauslomaa ja unilääkkeitä.
Samaan aikaan netissä levisi juttu ”maahantunkeutuja Ahmad Hosseinista”, joka oli ”muka ollut pelastamassa puukotettua naista”. Verkkojulkaisu MV-lehti teki jutun, ja Jussi Halla-aho jakoi sen. MV-lehden mielestä näytti selvältä, että Turun Sanomat oli tehnyt valeuutisen ja antanut Hosseinille meriitit, jotka oikeasti kuuluivat suomalaiselle.
Hosseini huomasi, että Facebookissa kyseltiin hänen kotiosoitettaan.
Turun Sanomien toimittaja sai vihapostia ja uhkauksia niin, että muutti lopulta toiseen kaupunkiin.
Poliisi tutki Hosseinin puhelinta viikon verran. Ilmoitti sitten, että puhelimen saisi noutaa laitokselta.
Ilmoitus tuli Lindalle. Hän on ystävä We see you -ryhmästä, Linda Bäckman.
He istuivat monena päivänä Turun kaupunginkirjastossa ja kävivät tilannetta läpi. Kävelivät katuja, joita puukottaja oli kulkenut. Hosseini oli lujilla.
Kuukaudet kuluivat, eikä poliisista kuulunut mitään. Hosseini päätteli, ettei ollut enää epäilty. Reilut puoli vuotta myöhemmin häntä kuultiin todistajana puukottajan oikeudenkäynnissä. Ehkä tämä on tällä selvä, hän ajatteli.
Alkoi mennä paremmin. Suomen Pakolaisapu nimitti Hosseinin Vuoden pakolaiseksi 2018. Tasavallan presidentti kutsui Linnan juhliin.
Hosseini käveli kättelemään sinisessä afganistanilaismiehen perinneasussa, peran tunbanissa. Pitkässä tunikamaisessa puserossa, housuissa, kirjaillussa liivissä ja päähineessä.
Hän valmistui lähihoitajaksi ja muutti Helsinkiin. Vantaan kaupunki palkkasi päiväkotiin kiertäväksi lastenhoitajaksi. Jatko-opinnot olivat suunnitteilla.
Vapaa-aika kului aktivismiin. Tai vaikuttamiseen, kuten Hosseini sanoi. Hän piti enemmän tästä termistä.
Keväällä 2021 jaettiin flaijereita ja tehtiin somejuttuja. Hosseini oli ehdolla kuntavaaleissa. Ahmad Hosseini, 538, Vasemmistoliitto. Yhteisöllisyys edellä.
Monet tulivat sanomaan, että kannattavat.
Siihen nähden vaalitulos oli pettymys: 159 ääntä, ei valtuustopaikkaa. Mutta liikuntajaoston varajäsenyys kuitenkin.
Kesä oli hieno ja helteinen. Hosseini sai Suomen kansalaisuuden.
Kaveriporukalla istuttiin auringossa Senaatintorilla, treenattiin Eiranrannan kuntosalilla, pelattiin korista. Heitä oli kolme tai seitsemän tai kymmenen. Melkein joka päivä nähtiin.
Yksi asia vaivasi kuitenkin jatkuvasti: tilanne Afganistanissa. Yhdysvallat veti joukkojaan eikä kukaan oikein tiennyt, mitä sitten tapahtuisi. Taliban ja hallitus taistelivat yhä raskaammin.
Uussuomalaisten vaikuttajien leirillä heinäkuussa Hosseini kysyi Pekka Haavistolta, miten EU arvioi tilannetta. Tai miten hän ulkoministerinä arvioi.
EU-maat ovat valmistautuneet siihen, että turvallisuustilanne heikkenee entisestään, Haavisto vastasi.
Hosseini harkitsi matkustamista. Hän ei ollut nähnyt ketään perheestään kuuteen vuoteen. Jos aikoisi käydä, nyt pitäisi käydä.
Ystävät pelkäsivät, mutta paha oli vastaankaan sanoa.
Niin Hosseini lähti. Hän lensi Kabuliin tiistaina 20. heinäkuuta ja sanoi palaavansa kuukauden kuluttua. Kouluun ja kutsuntoihin.
Kuulin Hosseinista ensimmäisen kerran perjantaina 13. elokuuta. Soitin hänelle Kabuliin.
Silloin Afganistanin tilannetta seurattiin henkeä pidätellen myös Suomessa. Taliban oli vallannut suuria, merkittäviä kaupunkeja, kuten Heratin, Lashkar Gahin ja Kandaharin. Se oli edennyt nopeammin kuin kukaan osasi arvioida.
Puhelimessa Hosseini sanoi, että ihmiset ovat peloissaan. Jokaisessa kadunkulmassa ja lounaspöydässä puhutaan, mitä muissa kaupungeissa tapahtuu.
Sukulaiset soittavat toisilleen. Kaikki ovat olevinaan asiantuntijoita.
”Se on stressiä.”
”Kaikki odottaa, milloin on se päivä, kun talibanit ovat Kabulin kaduilla.”
Hän oli itsekin huolissaan. Miten käy, jos lentokenttä suljetaan? Hänen oli määrä palata Suomeen seuraavalla viikolla.
Mitä perheelle tapahtuu, jos Taliban nousee valtaan?
Päivällä he olivat olleet koolla ja syöneet palawia, riisiä ja lihakastiketta. Suku oli iso, ja tapoihin kuului, että kyläillään. Tällä tavalla viikot Kabulissa olivat kuluneet.
Hänen tulonsa oli ollut perheelle yllätys. Vain yksi veli oli tiennyt tarkan päivämäärän ja hakenut kentältä. Jälleennäkemisen hetkeä ei oikein osannut edes kuvailla.
Olo oli ristiriitainen, Hosseini sanoi.
Kun istui perheen kanssa, kaikki murheet unohtuivat. Mutta kun ajatteli yleistilannetta, tuli ikävä Suomeen. Miten ärsyyntynyt hän oli liikenteestäkin täällä! Kukaan ei noudattanut sääntöjä.
Hosseini ei voinut viipyä puhelimessa pitkään. Puhelun vastaanottaminen oli kallista, sillä oli käytettävä liittymää. Netti ei toiminut kunnolla.
Tavataan pian Helsingissä, sovittiin.
Sunnuntaina Hosseini julkaisi Instagram-tilillään videon. Hän seisoi ilmeisesti kotitalonsa katolla ja osoitti sormella vuoria taloryppään takana.
”Ensimmäiset poliisijoukot alueella Kakur (Länsi-Kabul) vetäytyi ja avasi tiet Talibanille.”
”Näillä näkymin iltapäivään mennessä he ovat ottaneet Kabulin.”
Hän pyysi seuraajiaan soittamaan, jos joku saisi tietoa suomalaisten evakuoinneista. ”Suomen suurlähetystössä ei ole ketään.”
”Tilanne on pelottava ja järkyttävä.”
Seuraavana päivänä hän yritti lentokentälle. Taliban oli Kabulin kaduilla. Aseet, lava-autot, moottoripyörät, valkoiset liput, joissa teksti: Ei ole muuta jumalaa kuin Jumala ja Muhammad on Hänen lähettiläänsä. Afganistanin islamilainen emiraatti.
”Country is destroyed”, Hosseini kirjoitti Instagramissa. Maa on tuhottu.
Edes lentokentän lähelle ei päässyt. Kaupunki oli sekasortoinen. Oli pakko kääntyä takaisin.
”Meidän on päästävä lentokentän sisäpuolelle, Suomi sanoo. Miten helvetissä voidaan päästä.”
Kului viisi päivää, eikä Hosseinin olinpaikasta ollut tietoa. Lauantaina 21. elokuuta hän julkaisi seuraajilleen viestin. Ei sanonut, missä oli, kirjoitti vain että turvassa.
Hän oli huolissaan Afganistaniin jääneistä perheenjäsenistään ja muista kansalaisista. Taliban näytti olevan ”jälleen oma itsensä”: väkivaltainen, aggressiivinen ja terroristinen.
Hän sanoi, että oli tulossa kotiin, Suomeen, mutta matka saattaisi kestää muutamia päiviä. Mukana oli muitakin.
Oli käynyt näin:
Hosseini oli saanut ulkoministeriöstä viestejä, että Suomi evakuoi. Hän oli kysynyt, voisiko ottaa perheenjäseniä mukaan. Nämä eivät ehkä pääsisi Suomeen, mutta pois maasta kuitenkin.
Vastausta ei tullut, mutta he lähtivät silti lentokentälle kaikki, viitisentoista ihmistä. Heti tiistaina 17. elokuuta.
Nyt kentän tuntumaan pääsi, mutta porteilla oli täysi kaaos. Näytti siltä, että jonoissa tungeksi koko maa. Talibanit ampuivat laukauksia. Ihmismeri puski eteenpäin.
Hosseini työntyi yhden talibanin puheille. Heti kun tämä kuuli, että Hosseini puhui daria, hän löi ruoskalla käsivarteen ja hätisti pois. Hazarat puhuvat daria, talibanit paštua.
Käsivartta särki ja raivostutti, mutta eteenpäin oli päästävä.
Hosseini otti käteensä Suomen passin ja palasi saman talibanin luo. Hän puhui englantia, esitti ulkomaalaista. Mies ei ymmärtänyt englantia eikä ilmeisesti muistanut Hosseinia. Hän pyysi paikalle toisen sotilaan, mutta tämäkään ei ymmärtänyt. Seuraava sotilas, korkea-arvoisempi. Sitten kääntäjä.
Katsokaa, ei tämä ole Afganistanin passi, Hosseini sanoi mutta ei laskenut passia käsistään. Yksi sotilaista yritti sanoa, että poika on selvästi hazara, mutta korkea-arvoisin osoitti lopulta porttia ja sanoi okei.
Perheenjäsenet puskivat portille. He olivat yrittäneet pysyä tungoksessa tiiviinä ryhmänä. Hosseini meni ensin, ja hänen perässään kolme veljenpoikaa. Keitä nämä ovat, Hosseinilta kysyttiin.
Mun perhettä.
Ilmeisesti sotilas luuli, että lapset ovat Hosseinin lapsia. He pääsivät läpi. Mutta kun tuli Hosseinin veljen vuoro, eikä papereita ollut, portti sulkeutui. Ei enää eteenpäin.
Hosseini soitti ulkoministeriön hätänumeroon ja saikin henkilön kiinni, mutta mitään ei ollut sillä hetkellä tehtävissä.
Piti valita: joko jatkaa kolmen alaikäisen lapsen kanssa tai jäädä. Lapsia ei voinut panna yksin takaisin. Ei voinut tietää, löytävätkö nämä vanhempiaan ruuhkassa.
He kulkivat virran mukana portilta toiselle. Hosseini kyseli Suomen edustajia ja konetta, mutta kukaan ei osannut sanoa.
Jossain vaiheessa amerikkalaiset sotilaat ottivat sormenjäljet ja kysyivät nimet.
Hosseini ajatteli, että nyt he ainakin pääsevät jonnekin. Tilanne selkeytyy varmasti seuraavassa kohteessa.
Amerikkalainen evakuointikone oli valtava, ihmisiä täytyi olla ainakin kuusisataa. Penkkejä ei ollut.
Hosseini ja pojat istuivat lattialla vieri vieressä ja pitivät turvavyöstä kiinni.
”Tällainen kortti kaulassa.”
Hosseini lähettää Whatsapp-viestin joulukuun alussa 2021. On kulunut melkein neljä kuukautta siitä, kun he lähtivät Kabulista.
Kortti on englanninkielinen, muovilla päällystetty. Olen pakolainen Afganistanista, siinä lukee.
”Kai tämä tunnus ei jätä mua. Ikuisesti pakolainen.”
”Voin kuvitella, mitä lapset kokevat mut onneks olen täällä heitä varten”, Hosseini kirjoittaa.
”He ovat nyt prioriteettini.”
Amerikkalainen evakuointikone vei heidät ensin Dohaan Qatariin. He majoittuivat rakennukseen, jossa oli tukahduttavan kuuma ja liikaa ihmisiä. Vessoihin jonotettiin, suihkuja ei ollut eikä vaihtovaatteita. Kului kaksi viikkoa.
Hosseinin tilannetta selvitettiin, papereita lähetettiin. Mikään ei edistynyt.
Leiriin virtasi koko ajan lisää ihmisiä. Edellisiä piti saada pois alta.
Heidät lennätettiin Saksaan, Yhdysvaltojen lentotukikohtaan Ramsteiniin. Silloin Hosseini oli toiveikas: he olisivat kuitenkin Euroopassa ja pääsisivät varmasti Suomeen.
Hän olisi päässytkin. Olisi voinut kävellä tukikohdasta milloin tahansa ja hankkia lentolipun Helsinkiin. Mutta lapset olisivat jääneet.
Ramsteinissa nukuttiin teltoissa, naiset ja lapset lentokonehalleissa. Pakolaisia oli lähes 6 000, telttoja yli kolmesataa. Aidat erottivat leirin osiin.
Arvioitiin, että Afganistanista oli evakuoitu vajaan parin viikon aikana 70 000 ihmistä.
Lentotukikohtaa ei ollut suunniteltu tällaisia tilanteita varten. Ruokaa jaettiin muutamasta teltasta ja jonoissa seistiin tuntikausia, kolme kertaa päivässä.
Hosseini ehdotti, että järjestely tehtäisiin toisin päin, jaettaisiin ruoat telttoihin. Ei sellaiseen ole henkilökuntaa, ruokahuollon sotilas sanoi. Hosseini otti vastuun omassa leirissään, ja kymmenen leirin miestä auttoi. He aloittivat aamuisin kuudelta.
Samalla Hosseini yritti selvittää tilannettaan. Amerikkalaisen sotilaan avulla, saksalaisen rajapoliisin avulla, Suomen viranomaisten avulla, kun lopulta pääsi nettiin. Kävi ilmi, että lasten takia hänen olisi otettava yhteyttä Maahanmuuttovirastoon.
Viimeistään silloin oli selvää, ettei Saksasta lennettäisi suoraan Suomeen.
Talvi oli tulossa. Vaatteita oli liian vähän. Telttamajoituksessa paleli.
Joko Hosseini jäisi poikien kanssa leiriin tai he jatkaisivat Yhdysvaltoihin, jonne suurin osa pakolaisista vietiin. Hän voisi edistää asioita sieltä.
Syyskuussa he lensivät Fort McCoyn tukikohtaan Wisconsiniin.
”Meitä kutsutaan täällä vieraiksi”, Hosseini viestitti.
He asettuivat sotilaille rakennettuihin taloihin ja nukkuivat isoissa saleissa, melkein kolmekymmentä ihmistä samassa. Monet virittivät kankaista väliseiniä, mutta ääni kulki läpi. Öisin oli rauhatonta.
”Sille ei voi mitään, pakko jotenkin tulla toimeen.”
Hosseini haki pojille oleskelulupaa Suomeen. Hänellä oli kaikki täällä.
”Lapset noudattaa viikkosuunnitelmaa”, hän viestitti. Sellaiset oli poikien kanssa laadittu: opiskelua, kuntoilua ja pelailua.
”Oikeastaan ei ole helppoa olla huoltaja mutta samalla on tosi kivaa.”
”Välillä vitsinä heitän, että musta tulikin isä ilman mitään naimisiin menoa.”
Hän itse alkoi pitää leirissä englannin tunteja ja leikata hiuksia. Ja kun heille joulukuussa osoitettiin ”uusi kotikunta”, Hosseini sai opetustyöstään stipendin. Järjestettiin oikein luovutustilaisuus.
Uusi kotikunta on lopulta Everett Yhdysvaltain länsirannikolla, lähellä Seattlea.
Satatuhatta asukasta, Boeingin valtava lentokonetehdas, satama ja laivaston tukikohta.
Tammikuussa satoi lunta ”ihan ku oisi Suomessa, laitan kuvia”.
Yhdessä kuvassa Hosseini istuu pienen täytekakun ääressä. ”Eilen oli mun synttärit.”
Hän täytti 23 vuotta.
He saivat Everettistä vuokrakaksion ja pojat pääsivät kouluun. 15-vuotias Ali, 13-vuotias Murtaza ja 13-vuotias Reza.
Yhdysvaltojen oleskelulupa, humanitarian parole, on voimassa kaksi vuotta.
Hosseini pitää kiinni viikko-ohjelmista. Opiskelua, leikkimistä ja ”asioita mitä lapset normaalisti haluavat tehdä”. Joskus hän kysyy, onko pojilla ikävä kotiin. Nämä vastaavat lähes aina ei. Silloin hän koettaa sanoa, että on ihan ok ikävöidä.
Hosseini käy englannin etäkurssia ja hakee töitä. Avustusjärjestö Medical Team International etsi työntekijää. Osavaltio on antanut ruokakortin, jolla voi ostaa elintarvikkeita. Vuokran maksaa Volunteers of America -niminen järjestö. Mutta viimeistään vuoden kuluttua asuminen on maksettava itse ja vuokra on kallis, 1 800 dollaria kuukaudessa.
Helmikuussa Maahanmuuttovirasto ilmoitti, ettei myönnä pojille oleskelulupaa Suomeen. Se totesi, ettei kyse ole ”aikaisemmin vietetyn kiinteän perhe-elämän jatkamisesta”. Huoltajuuden siirrosta ei ole toimitettu ”Afganistanin oikeuden tekemää päätöstä”. Vanhempien suostumuskirje ei ole laillinen.
Virasto totesi myös, etteivät pojat ole riippuvaisia Hosseinista. ”Hakijat eivät ole vaarassa jäädä ilman hoivaa ja huolenpitoa, vaikka perheenkokoaja palaisi Suomeen.”
Silloin Hosseini meni kuntosalille hakkaamaan nyrkkeilysäkkiä, ”purkamaan ajatuksia ja tunteita”. Itkemään.
Miten hän hankkisi Talibanilta huoltajuuskirjeen? Miten jättäisi lapset Yhdysvaltoihin ja palaisi itse Suomeen?
On aloitettava alusta täällä, hän ajattelee. Haettava pojille pysyvää oleskelulupaa ja selvitettävä oma tilanne. Kysyttävä neuvoa joka puolelta.
Hami Bahadori asuu onneksi lähellä, parikymmentä minuuttia autolla. He tutustuivat kolme vuotta sitten Helsingissä. Bahadori opiskeli ja pyöri aktivistipiireissä. Palasi sitten perheensä luo Yhdysvaltoihin.
Syksyllä Hosseini soitti Bahadorille ja kertoi, että hänet on evakuoitu Yhdysvaltoihin. Missä päin asut?
Jutussa lainattu Ahmad Hosseinin teksti on julkaistu ruotsinkielisenä teoksessa We See You, Berättelser och vittnesmål (Schildts & Söderströms, 2019). Lähteenä käytetty myös Laura Dehqanzadan maisterintutkielmaa Jinnit hazara-muslimien arjen uskonnossa (Helsingin yliopisto, 2020).