Takana loistava tulevaisuus

Vain pieni joukko pääsee tavoit­teeseen. Moni lahjakkaimmistakin jättää leikin kesken. Yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta kiin­nostuneen poliitikonalun matka nuoriso­järjestöstä eduskuntaan tai ministeriksi on kuin jääkiekkojuniorin tie ikäkausileiriltä NHL:ään.

Suomen Kuvalehti julkaisi toukokuussa 1998 laajan artikkelin sadasta ”tulevaisuuden vaikuttajasta”. Siinä esiteltiin joukko 1960- ja 1970-luvulla syntyneitä, jotka olivat jo antaneet kyvyistään näyttöjä puolueissa, kansalaisjärjestöissä tai niiden liepeillä.

Lista oli koottu haastattelemalla kahtakymmentäkolmea puolueissa ja opiskelijapolitiikassa keskeisissä tehtävissä toiminutta aikalaista. Heitä pyydettiin nimeämään henkilöitä, joilla oli edellytyksiä olla joko politiikan tai valtionhallinnon huipulla Suomen täyttäessä sata vuotta 2017. Sadan nimen listan tekoon osallistuivat muun muassa suurimpien puolueiden puoluesihteerit.

”Vallan perijöiden”, niin kuin heitä lehden kannessa ja jutun otsikossa kutsuttiin, ikähaarukka oli melko leveä. Vanhimmat listalle otetut olivat syntyneet 1960-luvun alussa ja jo hankkineet politiikassa jonkin verran nimeä. Nuorimmat olivat parikymppisiä: 1977 syntyneet Oras Tynkkynen (vihr) ja Lauri Voionmaa (sd).

Sanna Marinin (sd), Annika Saarikon (kesk) ja Li Anderssonin (vas) 80-lukulainen ikäluokka vasta odotti jutun tekemisen aikaan vuoroaan.

1990-luvulla Suomen politiikassa elettiin ikään kuin kahta aikaa päällekkäin. Vuonna 1994 presidentiksi oli valittu politiikan ulkopuolelta tullut Martti Ahtisaari, jonka synnyttämän ”ilmiön” sanottiin johtuneen paljolti kyllästymisestä perinteisiin poliitikkoihin ja näiden luomaan kulttuuriin.

Samaan aikaan puoluejärjestelmä toimi kuitenkin niin kuin se oli toiminut jo vuosikymmenet. Kolme suurta – Sdp, kokoomus ja keskusta – muodosti hallituksen rungon aina kaksi kerrallaan. Puolueiden erot olivat niin pienet, että sen sanottiin tekevän politiikasta suorastaan tylsää.

Mutta pinnan alla kupli.

Jutussa kerrottiin opetusministeriksi muutama vuosi aikaisemmin nousseesta kolmekymppisestä Olli-Pekka Heinosesta (kok), jonka aloitus oli ollut ministeriössä pieni kulttuurišokki.

Ensi töikseen Heinonen oli hyllyttänyt virkaikään ja puoluetoveruuteen perustuneet suosikkijärjestelmät ja ryhtynyt jakamaan vastuuta osaamisen perusteella. Erilaisiin projekteihin oli alettu metsästää parhaita mahdollisia asiantuntijoita kuin liike-elämässä. Heinonen oli myös tehnyt heti kättelyssä selväksi, ettei toisten ideoita voinut enää tyrmätä pelkästään aseman perusteella.

1990-luvun alkupuolella televisiossa esitettiin Hyvät herrat -satiiria, jossa öykkärimäinen kauppaneuvos ja hänen puoluesihteerivävynsä saunottivat politiikan silmäätekeviä. Sarja oli terävä karikatyyri vanhasta maailmasta, jossa erilaiset hyväveliverkostot junailivat päätöksiä sulle–mulle-tyyliin.

Nuoressa poliitikkopolvessa nähtiin kuitenkin merkkejä siitä, että tämä suhmurointikulttuuri oli viimein siirtymässä historiaan.

”Vanhassa maailmassa poliitikoille oli tärkeää kyetä hankkimaan vaikutusvaltaisia ystäviä. Nyt maailma on niin monimutkainen, että ainakin yhtä oleellista on hankkia tehokkaasti tietoa”, eräs SK:n juttuun haastateltu suurten ikäluokkien poliitikko sanoi.

Oli vanha ummehtunut aika yya-sopimuksineen, jolloin poliitikon tärkein taito oli osata lausua oikeat vuorosanat oikeassa paikassa. Ja sitten oli uusi innostava aika EU-jäsenyyksineen ja nuorelle kielitaitoiselle sukupolvella avautuneet mahdollisuudet.

”60- ja 70-luvuilla syntyneille verkottuminen ei tarkoita itsensä marinoimista kabinettien junttakokouksissa vaan surffailua Internetissä, eikä kansainvälisyys poliittisten vastustajien nokittamista Kremlin kortilla vaan suoriutumista neljällä tai viidellä kielellä kanssakäymisestä ulkomaalaisten kanssa”, jutussa vertailtiin.

Tulevaisuuden poliitikkoja kuvailtiin myös aikaisempaa virkamiesmäisemmiksi. Harvassa oli enää ainesta kansanvillitsijäksi, mutta sellaisilla taidoilla ei uskottu olevan enää entisenlaista käyttöäkään.

Timo Soini (ps/sin) saattoi myhäillä hiljaa mielessään, kun hän luki lehteä.

Kaikki ennustukset eivät menneet kohdalleen, mutta yksi osui nappiin. Puoluetoiminnan arveltiin jutussa olevan uudelle polvelle vain yksi vaihe uralla, ei enää koko elämän mittainen projekti.

Sadasta esitellystä nuoresta yli puolet ei ole lopulta päätynyt missään vaiheessa eduskuntaan. Vain 39 on ollut kansanedustajana ja kaksikymmentä ministerinä. Neljäsosa on ollut muilla politiikan näköalapaikoilla joko puoluesihteerinä, europarlamentissa tai ministerien avustajana.