Yksityinen vaalirahoitus pitää sallia jatkossakin

Profiilikuva
Kirjoittaja on vapaa toimittaja.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Toiset haluavat kieltää yksityisen vaalirahoituksen ja monopolisoida puoluetuen valtiolle. Joku ehdottaa yksityisen vaalirahoituksen tekemistä verovähennyskelpoiseksi. Vastustan kumpaakin ehdotusta.


Sdp:n puheenjohtaja Jutta Urpilainen ehdottaa, että puolueet saisivat rahoittaa toimintaansa vain puoluetuella ja jäsenmaksuilla. Perusteena on se, että ulkoiseen rahoitukseen liittyy suuria ongelmia.

Viestintäkonsultti Jouko Marttila taas ideoi, että vaaliavustuksista täytyy tehdä kokonaan tai osittain verovähennyskelpoisia. Perusteena on avoimuus: rahoittajat tulevat esiin, koska heidän kannattaa ilmoittaa tuki verotuksessa.

Vastustan kumpaakin ehdotusta. Jyrkästi.

Urpilaisen idea on tosi heikko ja se edustaa tyypillisesti vanhan ja suuren puolueen maailmankuvaa. Se betonoisi poliittisen kentän nykyiselleen. Miten maahan syntyisi uusia poliittisia liikkeitä, jos ulkopuolisten yritysten ja yhteisöjen rahoitus kiellettäisiin? Otetaan esimerkiksi hänen oma puolueensa: Sdp:n rahalähteistä jäsenmaksuilla ei ole kuin aivan mitätön osuus.

Sitä paitsi mitä se sellainen poliittinen toiminta on, joka pitää kustantaa valtion rahoilla? Eikö politiikan pitäisi olla vapaata kansalaistoimintaa, josta kansalaiset myös maksavat itse?

Julkinen valta voi osoittautua oikulliseksi holhoojaksi. Miten kävisi puolueiden, jos maahan tulisi joskus hallitus, joka päättäisikin lopettaa koko puoluetuen?

Entä Marttilan ajatus? Se on sitä samaa: poliittisen toiminnan maksattamista veronmaksajan kukkarosta. En ainakaan minä halua olla rahoittamassa kaikenlaisia synkkiä maailmankatsomuksia, joita maailmaan mahtuu.

Ja mitä järkeä on keksiä taas uusi verotuki, kun verotulojen puute on joka tapauksessa nyt ja tulevaisuudessa julkisen talouden krooninen ongelma.

Siis: yritysten ja järjestöjen tuki puolueille on sallittava edelleen; puoluerahoituksen ongelmat on ratkaistava uudella lainsäädännöllä, joka velvoittaa julkistamaan sentilleen puoluejärjestöjen ja ehdokkaiden kaikki rahalähteet.

Kohun lyhyt historia

Vaalirahakohu alkoi toukokuussa 2008, jolloin Timo Kalli (kesk) kertoi avoimesti rikkovansa vaalirahoituslakia.

Kalli ei ollut tehnyt oikeusministeriölle lain vaatimaa ilmoitusta rahalähteistään eikä aikonutkaan tehdä. Myöhemmin hän taipui kertomaan, että hänen rahoittajiaan olivat Ajanta, Ruukki Group ja Kehittyvien maakuntien Suomi.

Kohu – joka jatkuu ja paisuu – on siis kohta puolitoista vuotta vanha prosessi.

Vaalirahaskandaaleilla on kuitenkin pitempikin historia. Hämärää rahaa liikkui jo kylmän sodan aikana 50-60 vuotta sitten. 1950-luvulla sitä tuli ulkomailta asti, Neuvostoliitosta ja Yhdysvalloista.

Historioitsija Niklas Jensen-Eriksen kertoo kirjassaan Läpimurto (SKS 2007), kuinka suurteollisuus – erityisesti metsäyhtiöt – tukivat kokoomusta, Rkp:tä ja maalaisliittoa (jonka seuraajapuolue on nykyisin on keskusta) sekä sosiaalidemokraatteja. Tarkoitus oli padota kommunismia varsinkin Itä- ja Pohjois-Suomessa.

Korsimosta Korhoseen

Keskustan puoluerahoituksesta vastaa nykyisin puoluesihteeri Jarmo Korhonen. Myös 1950-luvulla vastaavaa hommaa hoiti puoluesihteeri, jona silloin toimi legendaarinen Arvo Korsimo (1901-1968). Hän järjesti yhtiöille tuontilisenssejä ja patruunoille arvonimiä. Vastikkeena oli sopiva summa maalaisliitolle.

Toimittaja ja tietokirjailija Sakari Virkkunen (1925-2000), Suomen Kuvalehden pitkäaikainen toimituspäällikkö ja kolumnisti, kertoo kirjassaan Korsimosta, kuinka tämä ideoi puoluetta lähellä olleen Maaseudun säätiön rahoituksen perustaa. Keskeinen rahalähde oli metsäteollisuuden devalvaatiovoitoissa.

Professori Markku Kuisman KOP:n historiassa (Kahlittu raha, kansallinen kapitalismi, SKS 2004) taas kerrotaan, miten Kansallispankki maksoi sodan jälkeen J.K.Paasikivelle ”neuvottelupalkkioita” keskusteluista, joita hän kävi sekä pääministerinä että presidenttinä pankin pääjohtajan Mauri Honkajuuren kanssa.

On sitä siis ennenkin osattu.