Yksi malli ei sovi joka asiaan: Mitä erityyppiset potilaat tarvitsevat?

Julkaistu yli kolme vuotta sitten
Kuvitus Outi Kainiemi.

Tavallisen kaupungin sosiaali- ja terveyspalvelujen kustannuksista lähes seitsemänkymmentä prosenttia kohdistuu viidelle prosentille väestöstä. Tähän ryhmään kuuluvat monisairaat vanhukset, päihde- ja mielenterveyspotilaat sekä erikoissairaanhoidon kalliit potilaat, kuten keskoset ja palovammat. Näille on tyypillistä, että monia palvelukanavia tarvitaan samanaikaisesti. Perusterve valtaväestö käyttää yleensä vain yhtä palvelutyyppiä kerralla. Merkittävä osa kustannuksista syntyy, kun moniongelmainen jää eri hoitokanavien muodostamien siilojen väliin.

Kalliiseen ja samalla huonoon elämänlaatuun johtavaan tilanteeseen on ajauduttu, koska palvelujärjestelmä on rakennettu ja mitoitettu keskimääräisiä ja tavanomaisia tapauksia varten. Jos perusterveen ihmisen pitää päästä hammaslääkäriin, ei haittaa lainkaan, että suun terveydenhuolto on organisoitu erikoistuneeksi siiloksi, joka ei päivittäin asioi lastensuojelun kanssa. Mutta kun ongelmat kasaantuvat ja alkavat vaikuttaa toisiinsa, siilojen välillä kiertäminen käy kalliiksi.

Ratkaisuksi on ehdotettu siilojen purkamista. Lyödään perus- ja erikoissairaanhoito yhteen ja fuusioidaan ne sosiaalitoimen kanssa. Moniongelmaiset tästä ehkä hyötyvät, mutta valtaväestön kannalta syntyy turhan raskas rakenne tarjoamaan kaikkea kaikille. Suo siellä: organisoidaan kaikki keskimääräisen mukaan; vetelä täällä: mitoitetaan kaikki raskaimman mukaan.

Hyvinvointivaltiossa tasa-arvo ja oikeudenmukaisuuden on tulkittu merkitsevän, että kaikille tarjotaan samat palvelut samoista jakelukanavista. Erityisryhmille ei anneta erityiskohtelua; ei perusterveydenhuollossa eikä peruskoulussa. Tämä ajatus on tullut tiensä päähän.

Rakenteiden liikuttelun sijasta voisi suhtautua paljon palveluja tarvitseviin potilaisiin projekteina. Jokaiselle luodaan hoitosuunnitelma, jonka toteutusta case manager ohjaa ja valvoo. Muut voisivat edelleenkin asioida heille sopivan siilon kanssa.

Valinnanvapaus on ideologinen kysymys. Rahoituksen edellyttämä väestöpohja on laskennallinen taloudellinen kysymys. Palvelujen tuotannon organisoimiseen ei ole teoreettisesti perusteltua parasta mallia.

Tekonivel- ja kaihikirurgian kaltaisten määrämuotoisten toimenpiteiden volyymillä on kiistaton yhteys tehokkuuteen ja laatuun, mutta sairaalan koolla ei ole. Hyvää palvelua voidaan aikaansaada monilla eri järjestelyillä.

Kun yksi malli ei sovi joka asiaan, pitäisi johtaa tiedolla siitä, mitä erityyppiset potilaat milloin ja missä tarvitsevat. Noin viisi prosenttia käynneistä johtaa lähetteeseen erikoislääkärille. Nämä potilaat tarvitsevat sujuvan putken sairaalaan ja sieltä takaisin jälkihoitoon. Yhdellä käynnillä selvitettävien asioiden kohdalla se on tarpeeton. Hoitajan vastaanotto riittää kolmasosaan käynneistä; useampaakin, jos lääkäriin saisi tarvittaessa yhteyden sähköisesti.

Jokainen palvelutapahtuma rekisteröityy johonkin järjestelmään. Tietoa on, jos sitä haluaa käyttää.