Valuuttaunioni vaatii nyt poliittista unionia

Kuvitus Janne Tervamäki.

Eurokriisi on vaiheessa, jossa rationaaliset päättäjät voivat yhdessä saada aikaan jotain, jota kukaan ei erikseen halua.

Näin kävi kesällä 1914. Eurooppa oli täynnä kansallisia intohimoja ja uhkapeliä, josta jokainen uskoi selviävänsä voittajana. Heinäkuun 28. päivänä kuitenkin tilanne riistäytyi hallinnasta ja Eurooppa ajautui käsittämättömään konfliktiin. Hyvällä alulla ollut taloudellinen integraatio jäi nationalismin ja totalitarismin jalkoihin monen sukupolven ajaksi.

Historia ei toista itseään, mutta teema on tuttu.

Ihmisen historia on kertomus yhteistoiminnan piirin laajentumisesta. Moderni evoluutioteoria tunnistaa kaksi alkuvoimaa. Itsekäs geeni ajaa oman edun tavoitteluun. Sen vastavoima on ryhmäaltruismi, joka tekee organisoidun yhteistoiminnan mahdolliseksi. Olemassaolon kamppailussa työnjakoon ja solidaarisuuteen kykenevä yhteisö voittaa yksilöahneiden lauman.

Mutta yhteistoiminnassa oikeudet ja velvollisuudet eivät välittömästi jakaannu tasan eivätkä hyödyt ilmaannu heti. On luotava sääntöjä, joilla tunnollisuudesta palkitaan, siivellä elämisestä rangaistaan ja itsekkään itsemääräämisoikeutta rajoitetaan. Jos säännöistä ei voida sopia tai niitä ei ylläpidetä, yhteisö hajoaa.

Yhteiskunta kehittyy sen mukaan, miten laajassa piirissä ja miten isoista asioista voidaan sopia. Piiri laajeni, kun verisukulaisuuden muodostama raja ylitettiin ja syntyi kaupunkeja ja kansallisia kuningaskuntia. Seuraava rajanylitys loi monikansallisia imperiumeja.

Roomalla ei ollut välineitä pitää itseään kasassa. Eurooppa hajosi, mutta pirstaleet alkoivat vähitellen vetää yhteen ensin kansallisvaltioiksi, sitten uudestaan ylikansalliseen yhteistyöhön.

Itsekkään geenin ongelma

Yhteistoiminta laajemmassa piirissä tuo suurtuotannon ja kaupankäynnin etuja, innovaatiot leviävät, riskejä jaetaan. Taloudellinen suurvalta päihittää pienemmät; vapaakauppa-alue on vauraampi kuin tullipuomien pirstaloima periferia. Mutta integraatio tietää myös tuskallista sopeutumista. Sivistyneen yhteistoiminnan ahdistusta voi paeta Impivaaraan.

Hajakeskitetyn omavaraistalouden riskialttiutta ei tule ajatelleeksi, ennen kuin tupa on tulessa. Jos integraatio lähtee purkautumaan ja piiri pienenemään, mihin se loppuu? Jos suomalaisten ei kuulu tukea espanjalaisia, miksi helsinkiläisten pitäisi tukea kainuulaisia? Jos palataan markkaan, miksi ei saman tien joka talousalueen omaan valuuttaan?

Euroopan rahaliitto perustettiin samoilla hyväntahtoisilla oletuksilla kuin hyvinvointivaltio: kukaan ei halua elää muitten siivellä, eihän? Kansallisvaltioilla on nyt itsekkään geenin ongelma: pitäisikö ajaa tylysti omaa välitöntä etua vai taipua ryhmäaltruismin uhrauksiin?

Euron säilymiseksi on sovittava, miten siivellä eläjät laitetaan järjestykseen kurittamatta heidät toimintakyvyttömiksi ja mitä luvataan maksajien jaksamiseksi?

Valuvioistaan huolimatta euro on askel kohti yhteistoiminnan piirin laajenemista. Valuuttaunioni vaatii nyt poliittista unionia.