Suomen Kuvalehden taloustoimittajat kommentoivat rahan liikkeitä.

Valuuttaunioni vaatii nyt poliittista unionia

Paul Lillrank
Blogit Nurkanvaltaaja 23.7.2012 06:30

Kuvitus Janne Tervamäki.

Eurokriisi on vaiheessa, jossa rationaaliset päättäjät voivat yhdessä saada aikaan jotain, jota kukaan ei erikseen halua.

Näin kävi kesällä 1914. Eurooppa oli täynnä kansallisia intohimoja ja uhkapeliä, josta jokainen uskoi selviävänsä voittajana. Heinäkuun 28. päivänä kuitenkin tilanne riistäytyi hallinnasta ja Eurooppa ajautui käsittämättömään konfliktiin. Hyvällä alulla ollut taloudellinen integraatio jäi nationalismin ja totalitarismin jalkoihin monen sukupolven ajaksi.

Historia ei toista itseään, mutta teema on tuttu.

Ihmisen historia on kertomus yhteistoiminnan piirin laajentumisesta. Moderni evoluutioteoria tunnistaa kaksi alkuvoimaa. Itsekäs geeni ajaa oman edun tavoitteluun. Sen vastavoima on ryhmäaltruismi, joka tekee organisoidun yhteistoiminnan mahdolliseksi. Olemassaolon kamppailussa työnjakoon ja solidaarisuuteen kykenevä yhteisö voittaa yksilöahneiden lauman.

Mutta yhteistoiminnassa oikeudet ja velvollisuudet eivät välittömästi jakaannu tasan eivätkä hyödyt ilmaannu heti. On luotava sääntöjä, joilla tunnollisuudesta palkitaan, siivellä elämisestä rangaistaan ja itsekkään itsemääräämisoikeutta rajoitetaan. Jos säännöistä ei voida sopia tai niitä ei ylläpidetä, yhteisö hajoaa.

Yhteiskunta kehittyy sen mukaan, miten laajassa piirissä ja miten isoista asioista voidaan sopia. Piiri laajeni, kun verisukulaisuuden muodostama raja ylitettiin ja syntyi kaupunkeja ja kansallisia kuningaskuntia. Seuraava rajanylitys loi monikansallisia imperiumeja.

Roomalla ei ollut välineitä pitää itseään kasassa. Eurooppa hajosi, mutta pirstaleet alkoivat vähitellen vetää yhteen ensin kansallisvaltioiksi, sitten uudestaan ylikansalliseen yhteistyöhön.

Itsekkään geenin ongelma

Yhteistoiminta laajemmassa piirissä tuo suurtuotannon ja kaupankäynnin etuja, innovaatiot leviävät, riskejä jaetaan. Taloudellinen suurvalta päihittää pienemmät; vapaakauppa-alue on vauraampi kuin tullipuomien pirstaloima periferia. Mutta integraatio tietää myös tuskallista sopeutumista. Sivistyneen yhteistoiminnan ahdistusta voi paeta Impivaaraan.

Hajakeskitetyn omavaraistalouden riskialttiutta ei tule ajatelleeksi, ennen kuin tupa on tulessa. Jos integraatio lähtee purkautumaan ja piiri pienenemään, mihin se loppuu? Jos suomalaisten ei kuulu tukea espanjalaisia, miksi helsinkiläisten pitäisi tukea kainuulaisia? Jos palataan markkaan, miksi ei saman tien joka talousalueen omaan valuuttaan?

Euroopan rahaliitto perustettiin samoilla hyväntahtoisilla oletuksilla kuin hyvinvointivaltio: kukaan ei halua elää muitten siivellä, eihän? Kansallisvaltioilla on nyt itsekkään geenin ongelma: pitäisikö ajaa tylysti omaa välitöntä etua vai taipua ryhmäaltruismin uhrauksiin?

Euron säilymiseksi on sovittava, miten siivellä eläjät laitetaan järjestykseen kurittamatta heidät toimintakyvyttömiksi ja mitä luvataan maksajien jaksamiseksi?

Valuvioistaan huolimatta euro on askel kohti yhteistoiminnan piirin laajenemista. Valuuttaunioni vaatii nyt poliittista unionia.

Paul Lillrank

Keskustelu

En oikein nyt ymmärtänyt tekstiä, poliittinen unionihan on jo olemassa. Talousunioni ei vaadi poliittista unionia vaan talousunioni vaatii alueeltaan homogeenisuutta taloudessa. Tällaista ei Euroopassa ole eikä ole näköpiirissä olevassa tuleisuudessakaan. Euro pitäisi jakaa kahteen osaan, jollon eteläisen alueen käyttämä valuutta devalvoituisi ja palauttaisi alueen kilpailukyvyn.

Se, että poliittisesti perustettaisiin tulonsiirtounioni, jollaista ei tarvita USAssa, olisi lopullinen niitti sille että Eurooppa jää jälkeen muun maailman menosta.

Valuutta on kuitenkin vain väline eikä itsetarkoitus. Jos ongelma on kerran eteläisten maiden kilpailukyky niin korjataan se. Se tapahtuu ottamalla käyttöön oma valuutta tuolle alueelle. Tulonsiirrot ovat yhtä tyhjän kanssa, koska se ei korjaa itse ongelmaa. Tulonsiirtounioni vain kurittaa niitä, jotka yrittävät hoitaa asiansa oikein.

Sitten vielä pitäisi keskustella siitä, että miksi eteläisen Euroopan sallitaan ylläpitää niin suurta osaa taloudestaan harmaan talouden puolella. Miksi esim kreikkalaisille sallitaan se, että heiltä jää keräämättä veroja kymmeniä miljardeja vuosittain heidän aikaisemman VVM:nsä mukaan.

Vapaakauppa-alue ja aluetuet eivät ole sama asia, väittäisin jopa, että vapaan markkinatalouden ja aluetukien välillä on melkonen ristiriita. Professoris-mieheks myös aika löyhin perustein vedetään yhteyksiä historian, taloustieteen ja genetiikan välille. Heitän tästä hatusta ihan yhtä huonon yhdistelmän historiaa, genetiikkaa ja taloustiedettä. Rooma rakensi tiet ja yhtenäisti maailmaa, kunnes valtiot tiedostivat asemansa ja hajoittivat huonon keskusjohdon. Tänä päivänä on tiet ja informaatio, jotka ovat jo yhdistäneet meidät. Valtiot pääsevät hyötymään tiedosta ja pelaamaan omaa peliään ja hajoittavat huonon keskusjohdon. Valtioita taas ravistelee, että yksilöiden koulutus, vapaa liikkuvuus ja verkko mahdollistavat vanhojen rakenteiden, valtion ja keskusjohtoisuuden hajottamisen ja yksilön vapaus toteutuu vihdoin aidosti. Dunbarin luku määrää ryhmäaltruismin määrän ja joukon, jonka yksilö haluaa pitää mukanaan, kaikki muu on ulkopuolelta tulevaa alistamista. Kryptoraha yms. tekniikat viimeistelevät sen kehityksen, jonka veroparatiisit ja muut aloittivat, valtio menettää keinot alistaa yksilöä näennäisdemokratian voimin. Vapaudesta tulee yksilöiden, ei pelureiden ja pakkovallan hyväksikäyttäjien yksinoikeus. Se siitä teoriasta, millään tuosta ei ole tekemistä politiikan kanssa, joka EU:ta ohjaa.

Euroopan unioni on historian imperiumeihin verrattuna sikäli ainutlaatuinen, että siinä ei ole hallitsevaa kansallisuutta. Rooma, Itävalta-Unkari ja Neuvostoliitto hajosivat paljolti siksi, että alistetut kansakunnat eivät tyytyneet osaansa, vaan halusivat vapautua sortajasta tilaisuuden tullen. Meillä Suomessa, entisessä tsaari-Venäjän imperiumin autonomisessa osavaltiossa, on taipumus unohtaa, että olemme tasavertainen osa unionia, unionin täysivaltaisia kansalaisia, joilla on vaikutusvaltaa väestöosuuden mukaisessa suhteessa. Itse asiassa pienillä mailla on jopa hieman etuoikeutettu asema, koska europarlamentin paikkajako suosii pieniä jäsenmaita suurimpien kustannuksella. Suomen ja muidenkin pienten maiden etu on vahvistaa unionia ja vastaavasti heikentää suurimpienkin maiden mahdollisuuksia itsenäiseen ja itsekkääseen politiikkaan. Talousunioni olisi rakennettava niin tiiviiksi, että kansalliset kansantaloudet todella sulautuisivat yhteen Euroopan laajuiseksi ”kansantaloudeksi”. Tämä edellyttänee verotusoikeutta unionille sekä työmarkkinoiden harmonisointia, mieluiten unionin laajuisia työehtosopimuksia. Samalla olisi pyrittävä kohti yhtenäistettyä ulkopolitiikka ja täysimittaista sotilasliittoa. Jos unionia hallitaan demokraattisesti, riittää kansallisen omaleimaisuuden ylläpitoon laajahko autonomia kulttuuripolitiikassa ja sosiaalipolitiikassa.

Tulevaisuuden suhteen voi esittää mielipiteitä, faktoja on vaikeampi keksiä. Kuitenkin olisi hienoa, että argumentit perustuisivat johonkin muuhun, kuin sekaviin tulkintoihin historiasta ja niihin löyhästi köytettyyn oman mielipiteen hyväksi todistamiseen. Todistukseksi vedän toisen tarinan ihan hatusta: Jos demokratia toimisi, niin kuntauudistuksessa ei olisi kepuloita rattaissa ja homma olisi edennyt jo vuosikymmeniä sitten. Meidän ”pienen maan etu” kuulostaa samalta aluepolitiikalta, joka ei toimi. Talouden rakenteen korjaaminen ei ole politiikkaa, vaan talouden rakenteiden korjaamista ja kestävämmän pohjan tallomista. Siinä tarvitaan yrityksiä, jotka teettävät työtä, ei politiikkaa. Poliitikkojen päätoimi on pysyä poliitikkoina, mikä on vain oman etupiirin asioiden ajamista. Jos etupiirit karkaavat kauemmaksi jäsenistöstään euroopan sydämeen, niin politiikan rooli työssä korostuu, asioiden ajamisen rooli vähenee entisestään. EU:ssa politiikka laahaa yksittäisiä maita pahemmin perässä, kun peliliikkeitä pitää tehdä, sillä mainitut kulttuurierot ovat asioiden tiellä. Talousunioni olisi mahdollisuus, jos kokonaisveroaste sillä saataisiin lähemmäs eteläisiä maita, mutta euroopassa vallassa oleva sosialismi (maasta riippuen vasemmalta tai oikealta) ei juuri kasvata toiveita sen puolesta, mihin suuntaan verotus alueella muuttuu. Kulttuuririippuvainen verojen maksu ei muuta Suomen maksajan asemaa (huom. kyse ei ole siitä, että mikä kulttuuri on paras, vaan siitä, mitä kassaan kertyy ja mistä). Veroasteen noustessa ja kulttuurien korostaessa omaa tärkeyttään sorvataan – ei talousunionia, vaan – tämän päivän politiikkaa kuvaava hirviö. Näinhän on jo EU:ta perustettaessa käynyt. ”Jos unionia hallitaan demokraattisesti, riittää kansallisen omaleimaisuuden ylläpitoon laajahko autonomia kulttuuripolitiikassa ja sosiaalipolitiikassa.” Ja sotilasliitto varmistamaan, että näin käy? Kuulostaa ihan siltä ”neuvostodemokratialta”. Mutta se siitä tarinasta. Jos jonkun faktan eteen haluaa tehdä töitä, niin sen, että alueen kilpailukyky maailmantaloudessa on tällä hetkellä huono. Vaikea nähdä, miten talouksien yhtenäistäminen korjaisi Suomen tilannetta.

Olli Herrala on Kauppalehden blogissaan löytänyt osuvan lainauksen valuuttaunionista:

”Rahatalousmies Philipp Bagus kirjassaan ”Euro eksyksissä” tiivistää asiat tyylikkäästi: jos arvonlisävero on EU:ssa viidentoista ja kahdenkymmenenviiden prosentin välillä, sosialistit haluavat harmonisoida sen kahdeksikymmeneksiviideksi prosentiksi kaikissa maissa.”

http://olliherrala.blogit.kauppalehti.fi/blog/26219

Näitä luetaan juuri nyt