Suomi - Maa, joka ajaa lyhytnäköisesti omaa etuaan?
Monen mielestä suomalainen politiikka on muuttunut jytkyvaalien jälkeen kiinnostavaksi. Koskaan aikaisemmin kansalaiset ja kansanedustajat eivät ole väitelleet näin kiihkeästi EU:sta, yhteisestä eurovaluutasta ja EU:n jäsenmaiden ja pankkien taloudellisesta asemasta. Politiikka on tullut politiikkaan.
Ikävä vain, että Kreikan ja Portugalin takauksista riitely peittää alleen Suomen oman talouden suuret ongelmat.
Portugalia tai Kreikkaa on helppo soimata leväperäisestä taloudenpidosta ja yli varojen elämisestä. Kansalliseen ylimielisyyteen ei ole kuitenkaan mitään syytä. Suomen oman julkisen talouden tasapainottaminen on tuskallinen ja vuosikausia kestävä ponnistus, joka pitäisi aloittaa heti.
Sosiaalidemokraatit ja keskusta yrittivät pakoilla vastuuta. Keskusta aikoi jo pestä kätensä toimitusministeriössä ja demarit vaativat velkakriisiin ajautuneiden maiden rahoittajia vastuuseen, mitä se nyt täsmällisesti ottaen tarkoittaneekaan.
Sijoittajan vastuu toteutuu jo nyt, sillä Portugalin ja Kreikan joukkovelkakirjat ovat menettäneet huomattavan osan arvostaan. Jos maat joutuvat velkasaneeraukseen, kaikki niiden rahoittajat kärsivät samassa suhteessa. Pankit, joiden vakavaraisuus ei kestä velkojen menetyksiä, joudutaan pääomittamaan julkisista varoista. Silloin pankkien osakkeet menettävät arvonsa osittain tai kokonaan.
Kokoomuksen johto on periaatteessa demareiden kanssa samaa mieltä sijoittajan vastuusta, mutta muistuttaa, että sijoittajien vastuu EU-maiden rahoituksessa tulee voimaan vasta 2013, jolloin EU saa pysyvän vakausjärjestelmän.
Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini on ehdottomalla ”ei, ei, ei” -jankutuksellaan maalannut itsensä nurkkaan, mutta jollain vippaskonstilla hän itsensä sieltä kuitenkin luultavasti vapauttaa. Vasemmistoliitoa ja vihreitä ei olisi vaikeaa taivuttaa Portugalin velkojen takaajiksi, mutta uuden hallituksen muodostaminen ei ole niiden mielipiteistä kiinni.
Lipponen vaikenee
Mahtaa demareiden entistä puheenjohtajaa ja pääministeriä Paavo Lipposta tämä poliittinen teatteri harmittaa.
Lipponen ajoi aikoinaan Suomen valuuttaunioniin niin taitavasti, etteivät edes kaikki politiikan ja talouden ammattitarkkailijat huomanneet tapahtumien kulkua kuin vasta jälkikäteen. Lipposen mielestä suomalaiset sanoivat eurolle kyllä jo Suomen EU-kansanäänestyksessä. Jos tämä olisi aikoinaan kerrottu selkeästi ennen äänestystä, Suomi tuskin olisi luopunut markastaan ja EU-jäsenyyskin olisi voinut jäädä sillä kertaa toteutumatta.
Lipposen tavoin toinen vanha sosiaalidemokraattinen valtiomies, presidentti Mauno Koivisto, on myös ollut Suomen EU-takauksista varsin hiljaa. Sen sijaan hän käytti Ylen Ykkösaamussa lähes pari vuosikymmentä sitten nauhoitetun puheenvuoron.
Koivisto muistutti EU-jäsenyyteen viitaten, että suuria ratkaisuja joudutaan joskus tekemään ristiriitaisissa tilanteissa tietämättä ratkaisujen kaikkia vaikutuksia. Silti ratkaisuja on tehtävä, sillä tekemättä jättäminenkin on teko. Koivisto muistutti myös siitä, kuinka tärkeää on istua niissä pöydissä, joissa tehdään jatkuvasti Suomea koskevia päätöksiä siitä riippumatta, onko Suomi mukana päättämässä asioista vai ei.
Suomen haluttomuus auttaa kuilun partaalle ajautunutta EU-maata muistetaan varmasti kauan. Vaikka Portugalin hätäapuun löytyy varmasti korulausein höystetty kompromissi, jonka sosiaalidemokraatit ja Soinikin voivat hyväksyä, esimerkiksi EU:n tuet Suomen maataloudelle joutuvat tulevaisuudessa entistä tiukempaan tarkasteluun.
Suomi näyttäytyy Euroopalle koleana maana, joka ajaa vain omaa etuaan ja sitäkin lyhytnäköisesti. Perussuomalaisten kansainvälinen muukalaisvihaajan mörkömaine vain vahvistaa tätä kuvaa.