Pankkivalvonta - euron viimeinen oljenkorsi?
Kuvitus Janne Tervamäki.
Kesä-heinäkuun EU:n huippukokous oli poikkeuksellisen sekava. Jälkipuintia on riittänyt, kun eri osapuolet ovat tiedotussotaa käyden yrittäneet julistautua ”velkaantunut etelä vastaan viulut maksava pohjoinen” -ottelun voittajiksi.
Vastaavia EU:n valtionpäämiesten kriisikokouksia on ehditty pitää jo kolmisenkymmentä. Eurokriisiä ei ole kuitenkaan saatu talttumaan, vaikka pieniä edistysaskeleita onkin otettu.
Viimeisimmän Eurooppa-neuvoston kokouksen oljenkorreksi löydettiin ajatus perustaa koko EU:n kattava pankkivalvonta. Sen perustaminen olisi edellytys sille, että EU:n pysyvä vakausmekanismi (EVM) voisi huippukokouksen päätöksen mukaisesti alkaa tukea suoraan kriisiin ajautuneita pankkeja.
Poliittista retoriikkaa ei voi muuta kuin ihailla. Koko EU:n kattava pankkivalvonta on saatu kuulostamaan todella hienolta ja käänteentekevältä ratkaisulta.
Sanavalintanakin pankkivalvonta on suorastaan sympaattinen, kun ottaa huomioon, että tosiasiassa ollaan synnyttämässä elintä, jonka tehtävänä tiukan paikan tullen on pankkien perkaus, pilkkominen ja jopa lahtaaminen. EU-kielellä tätä kutsutaan sivistyneesti ”pankkisektorin järjestelemiseksi”.
Aikataulu utopiaa
Huippukokouksen jälkimainingeissa esitettiin toiveikkaita arvioita siitä, että uusi pankkivalvonta olisi toiminnassa jo noin vuoden päästä. Siihen saakka kriisiin ajautuneita pankkeja tuetaan nykykäytännön mukaisesti kyseisen jäsenmaan kautta.
EU:n nykyisellä päätöksentekovauhdilla pankkivalvonnan perustaminen vuodessa on täyttä utopiaa. Varsinkin, kun sille on kaavailtu amerikkalaistyyppisiä valtuuksia todella rajuihinkin tervehdyttämisoperaatioihin.
Se mikä onnistuu Yhdysvalloissa, ei välttämättä onnistu EU:ssa. Hyvänä esimerkkinä tästä on suhtautuminen niin kutsuttuun no bailout -sääntöön.
USA:ssa liittovaltio ei riennä pelastamaan esimerkiksi konkurssikypsää Kaliforniaa, kun taas Euroopan unionissa piikki on auki. Puhumattakaan siitä, että euron suuret jäsenmaat luistivat ensimmäisinä rahaliittoa perustettaessa sovituista reunaehdoista.
Kun EU:n sisäinen kuri on tunnetusti löysä, niin on perusteltua kysyä, noudatettaisiinko pankkivalvonnankaan sääntöjä. Laajojen saneerausvaltuuksien vuoksi koko pankkinyrkin perustaminen voi vielä osoittautua todelliseksi poliittiseksi dynamiitiksi.
Pankkiunionin ensimmäiseksi askeleeksi kuvatun yhteisen pankkivalvonnan perustamisen lisäksi EU:hun ollaan kaavailemassa kriisirahastoa, jonka pankit itse rahoittaisivat. Veronmaksajien kannalta tämä suunnitelma on kannatettava, sillä perinteisen markkinatalouden pelisääntöihinhän kuuluu, että riskin ottaja saa onnistuessaan voitot, mutta epäonnistuessaan kärsii myös tappiot.
EU:ssahan näin ei enää välttämättä ole, koska eurokriisin ratkaisuyritykset ovat synnyttäneet eräänlaisen eurokommunismikapitalismin, jossa ei nähdä enää muuta vaihtoehtoa kuin tappioiden sosialisoiminen. Sääli, että kotimaisessa talouskeskustelussa tätä mantraa ei kukaan vakavasti otettavista talouskommentaattoreista uskalla oikein kyseenalaistaa. Keskustelua kuuluu kahlitsevan perussuomalaiseksi leimautumisen pelko.