Suomen Kuvalehden taloustoimittajat kommentoivat rahan liikkeitä.

Paljonko maksaa yksi kolarissa kuollut ihminen?

Jarmo Raivio
Blogit Nurkanvaltaaja 15.10.2012 06:30

Kuvitus Janne Tervamäki.

Mikä ihmisen elämän hinta, kuka mittaisi sen.

Lause kuulostaa hieman keskimääräistä kankeammalta tangosanoitukselta. Näinkin hankalaan kysymykseen löytyy kuitenkin vastaus.

Ihmisen elämän hinta oli 1 918 809 euroa vuonna 2010 ja sen mittaa Liikennevirasto Helsingin Pasilassa. Tai oikeastaan laskelmat tekee ulkopuolinen konsulttiyhtiö, mutta Liikennevirasto julkistaa ne.

Ajatus ihmiselämän hinnan arvioimisesta kuulostaa kolkolta ja sitä se onkin. Ehkä kolkkous hieman lievenee, jos yrittää olla sekoittamatta ihmiselämän hintaa sen arvoon, joka – ainakin periaatteessa – on mittaamaton.

Taloustieteilijät ja vakuutusmatemaatikot ovat jo kymmenien vuosien ajan arvioineet yhden ihmishengen hintaa. Esimerkiksi vuonna 1967 valmistuneessa amerikkalaistutkimuksessa valkoisen 35-vuotiaan miehen elämän hinta oli 118 787 dollaria. Luku laskettiin ihmisen loppuelämän tulojen perusteella.

Nykyään pelkästä dollarien ynnäilystä on siirrytty käyttämään hienostuneempia menetelmiä, esimerkiksi Liikennevirasto ottaa laskelmassaan huomioon ihmisen kuolemasta aiheutuvien ”tuotannollisten menetysten” lisäksi myös ”inhimillisen hyvinvoinnin menetykset”.

Kaiteita vai kännivalistusta?

Ihmishengen hinta kiinnostaa, koska sen perusteella viranomaiset voivat rakentaa laskelmia esimerkiksi uuden lainsäädännön kustannustehokkuudesta. Liikennevirasto taas arvioi ihmishengen laskennallisen hinnan perusteella, kuinka kustannustehokkaita liikenneturvallisuutta kohentavat toimet ovat.

Voidaan esimerkiksi rakentaa kaksikaistaisille teille keskikaiteita, jolloin nokkakolarien todennäköisyys vähenee. Ihmishenkiä säästyy. Kaiteen rakentaminen on kuitenkin kallista, yhden liikennekuoleman vähentäminen keskikaiteilla maksaa 2,3 miljoonaa euroa.

Voidaan myös lisätä rattijuoppouden vastaista tiedotustyötä. Kännikolarit vähenevät ja ihmishenkiä säästyy. Valistaminen on kuitenkin huomattavasti halvempaa kuin kaiteiden rakentaminen, yhden vältetyn liikennekuoleman hinnaksi tulee 200 000 euroa.

Päätöksiä ei tehdä pelkän kustannustehokkuuden perusteella, liikennekuolemien vähentämisessä käytetään sekä kalliita että halpoja keinoja. Kaide kun ei vähennä kännissä ajamista, jos otat et aja -kampanja taas ei lopeta nokkakolareita.

Vaikka tehokkuuslaskelmia tehdäänkin, ei Suomessa kukaan ole ainakaan julkisesti ehdottanut vaikkapa keskikaiteista luopumista, vaikka niiden avulla vältetty kuolema maksaa keskimäärin 2,3 miljoonaa euroa – 300 000 euroa enemmän kuin ihmiselämän laskennallinen hinta.

Ainakin Yhdysvalloissa tällaista matematiikkaa käytetään. Siellä viranomaiset ehdottivat vuonna 2005, että autonvalmistajat pakotettaisiin siirtymään entistä vahvempien kattorakenteiden käyttöön uusissa autoissa. Muutoksen arvioitiin vähentävän kolarikuolemia 135:lla vuodessa.

Suunnitelma hylättiin, koska laskelmien mukaan vahvempien kattojen kustannukset ylittivät säästettyjen ihmishenkien hinnan 800 miljoonalla dollarilla. Viranomaiset ryhtyivät laatimaan halvempia muutoksia, jotka olisivat säästäneet 44 ihmishenkeä vuodessa.

Hanke oli kesken, kun Barack Obaman presidenttikausi alkoi. Vuonna 2010 Obaman hallinto otti kertaalleen hylätyt tiukemmat kattomääräykset käyttöön.

Niiden tueksi julkaistiin laskelmat, joissa osoitettiin muutoksen olevan kustannustehokas. Tulos oli muuttunut, koska ihmishengen hinta laskelmissa oli nostettu aiemmasta 3,5 miljoonasta dollarista 6,1 miljoonaan dollariin.

Jarmo Raivio

Kirjoittaja on Suomen Kuvalehden toimituspäällikkö.

Keskustelu

Näissä laskelmissa on runsaasti astian makua! Ääriesimerkkeinä mutta täysin reaalimaailmasta: puliukon ja vuorineuvoksen henki eivät voi millään olla samoja. Edellisen kuolema on yhteiskunnalle puhdasta tuloa ja jälkimmäisen työnä voisi syntyä uusi Nokia tai ainakin Angry Birdsin kaltainen ”rahasampo”!!

Paasikiveä lainaten ”totuuden tunnustaminen ….

Onhan tällaisia arvoita tehty jo pitkään. Itse muistan tutustuneeni joihinkin laskelmiin ensi kertaa joskus 1960-luvulla. Jos asiaa ajatellaan pelkästään yhteiskunnan kannalta, on ihmisen arvo keskimääräisesti ottaen korkeimmillaan silloin, kun yksilö on koulutettu, mutta ei ole vielä aloittanut työuraansa. Sanon keskimääräisesti siksi, koska senkin asian ennustaminen on hankalaa, kuka tuo minkäkinlaisen hyödyn yhteiskunnalle aktiiviuransa aikana.

Siitä se arvo sitten rupeaa hissunkissun laskemaan niin, että vanhainkotien puusee kannattaisi sijoittaa vilkasliikenteisen kadun toiselle puolelle, olipa sitten kyseessä puliukkojen tai vuorineuvosten lepola.

Eiköhän se ole niin, että kalliiksi yhteiskunnalle tulee sellainen ihminen, joka ei enää kykene työhön, vaan jää toisten elätettäväksi. Kyynistä sinänsä, mutta jos ihminen on työtön, hänen kuolemansa tuskin tulee yhteiskunnalle kalliiksi – omaisille ehkä kyllä. Ja jos ihminen on vielä onnistunut työpaikkansa pitämään, on työttömyyslukujen valossa tilalle tulijoita jonoksi asti.

Hinta-arvioita tehdessä pitäisi ennemminkin laskea, mitä sairauslomat ja työkyvyttömyys maksavat. Löytyisikö niille maanteiden keskikaiteille sillä tavalla maksuperusteita?

Julkisen hallinnon laskentaperiaatteet ovat aina mielenkiintoisia. Suoraan ytimeen saattaisi iskeä oikeellinen laskelma paljonko keskimääräinen Suomalainen saisi enemmän käteen rahaa vuodessa jos julkisen sektorin hallinto purettaisiin muilta kuin huoltoteknisiltä ja strategisilta osilta. Lääkärimalli Ranskasta, sosiaaliturva ja työlainsäädäntö Virosta, suora demokratia Sveitsistä, käsitys hyvinvoinnin lähteistä USA:sta, julkisen sektorin jatkuvan tehostamisen ja pienentämisen malli Virosta, valtion strategisten etujen turvaaminen Norjasta. Olisiko siinä johtava sekoitus yhteiskuntaosaamista, joka johtaisi suurimpaan varallisuuteen kansalle ja pakottaisi töihin, kaikki siihen kykenevät.

”Ihmisen elämän hinta oli 1 918 809 euroa vuonna 2010 ja sen mittaa Liikennevirasto Helsingin Pasilassa.”
Juu, on lottovoitto syntyä Suomeen, ja on myös varsin arvokasta autoilla täältä pois.

”Kaiteen rakentaminen on kuitenkin kallista, yhden liikennekuoleman vähentäminen keskikaiteilla maksaa 2,3 miljoonaa euroa.”
Kuluihin on ilmeisesti laskettu pelkästään kuolemat, mutta pois ovat jääneet vammautumiset ja ’lievemmät’ vammat sekä kuoleman käynnistämä valtion byrokratian rattaiden jauhaminen puhumattakaan sukulaisten hautajaisvalmistelujen takia hukkaan heitetystä työ- ja lepoajasta. Toki kuolema on myös hyvä bisnes vakuutusyhtiöille ja hautausurakoisijoille; sillä saadaan peloteltua lainsäätäjiä ja autoilijoita vaatimaan kattavampia vakuutuksia ja samalla työllistyy muutama tarpeeton työmatkatapaturmiin keskittynyt vakuutusvirkailija.

Myös kaiteeseen törmääminen on vaarallista. Helposti matkustajilta niska niksahtaa, ja humalainen, turvavyötä käyttämätön kuljettaja saattaa loikata tuulilasin läpi raittiiseen ulkoilmaan. Siksi turvakaiteidenkin pitäisi olla turvallisia. Siis metalliset kaiteet sopii korvata kumitetulla kevlarilla tai ainakin päällystää vaahtomuovilla ja kärpäspaperilla. Kärpäspaperilla siksi, että baarista kotiin pöristelevät kännikuskit eivät pääse liitämään autoistaan karkuun ennen lainvalvojien rynnäkköä.

Tulipa vielä mieleen, että jos kaiteen asennus on liian kallista, saattaa metrin syvyisen ja levyisen ojan kaivaminen olla halvempaa. Onhan meillä Suomessa tällä hetkellä runsaasti vapaata työvoimaa. Pannaan insinöörit uudistamaan maamme tieverkostoa. Jokaiselle työttömäksi pakotetulle tietoliikenneinsinöörille pikakoulutus tieliikennetehtäviin ja sitten hakku ja lapio kouraan. Ei mene hyvä, koulutettu ja uuttera työvoima hukkaan, ja samalla muutama autoilijakin voi pelastua.

Suomen kulttuurimaisemia pyöräilleenä tiedän, että tien tuhoamisella (routimalla tai jyrsinkoneella) saa turvallisuutta ’parannettua’. No, ainakin näennäisesti, sillä tärinäraidoitetulla kolmen sentin pientareella ei tee mieli ajaa kovaa – ei varsinkaan, jos pyörä hio siltatippumisilta ehkäisevää kaidetta samalla, kun rekkakuski puuskuttaa ohitse 110 km/t luottaen viiden sentin turvamarginaaliin.

Turvallisissa autoissa istuvia matkustajia muistetaan suojella, mutta entä meitä muita. Turvallisuutta voi parantaa myös pakottamalla raskaan liikenteen ammattikuskit tehostettuun ajo- ja asennekoulutukseen. Sen ei pitäisi edes maksaa yhteiskunnalle paljoakaan – päinvastoin BKT kasvaa, kun autokoulut saavat täydennyskoulutettavia.

Näitä luetaan juuri nyt