Suomen Kuvalehden taloustoimittajat kommentoivat rahan liikkeitä.

Miten meni Yle-miehellä?

Jarmo Raivio
Blogit Nurkanvaltaaja 19.2.2010 12:35

Jaha, Yleisradio astui sitten ammattijohtajan aikaan, kun Microsoftin entinen tietoyhteiskuntasuhteista vastaava johtaja korvattiin Nokia Siemens Networksin nykyisellä yhteiskuntasuhteista vastaavalla johtajalla. Vain toinen edellämainituista on Ammattijohtaja.

Ok, perun, perun, tuo oli täysin epäasiallista ja epäreilua Lauri Kivistä kohtaan. Hänellä on takanaan yli 20 vuoden kokemus Nokiasta alkaen yhtiön kumisaapasajoista. Kivinen on johtanut Nokian viestintää ja NSN:n yhteiskuntasuhteita ja istunut myös verkkoyhtiön johtoryhmässä.

Mikael Jungner sen sijaan ehti olla Microsoftilla vain muutaman vuoden ennen Yle-pestiään.

Ei ihme, että Yleen haluttiin nimenomaan suhdetoimintaan erikoistunut johtaja eikä esimerkiksi talouspuolella uransa tehnyttä piintynyttä numeroniiloa (saati sitten, taivas varjelkoon, journalistia). Poliitikot antavat Yleisradiolle elämisen edellytykset, joten yhtiön johtajan on syytä tulla toimeen poliitikkojen kanssa.

Ja Kivinen epäilemättä tulee, hän on toiminut myös Nokian lobbarina Brysselissä.

Mutta mitä nyt käy alkuperäiselle Yle-miehelle, Mikael Jungnerille?

Ei kovin huonosti, voisi ennustaa. Numeroiden perusteella Jungnerin kausi ei ole ollut poliittisen perustein asemaansa nostetun nollan räveltämistä, vaikka esimerkiksi iltapäivälehtien perusteella niin luulisi. Siis niiden iltapäivälehtien, jotka kuuluvat Ylen kanssa kilpaileviin mediayhtiöihin.

Ok, tässä ohitetaan YouTube-kokeilut ja mafiasotamaisia piirteitä saanut kilvoittelu ”Sanoma-pomon” kanssa. Niitä voi kutsua vaikkapa yritysmaailmassa aivan liian harvinaiseksi tunteiden näyttämiseksi ja uudenlaiseksi avoimuudeksi. Toivottavasti Lauri Kivinen edes twitteröi.

Mikael Jungnerin aloittaessa Ylessä 2005 yhtiö teki tappiota 28,8 miljoonaa euroa. Vuoden 2009 luvut eivät vielä ole valmiita, mutta 2008 Yle teki 0,7 miljoonaa euroa voittoa.

Ei pöllömpi käännös, varsinkin kun otetaan huomioon, että samaan aikaan Yle on menettänyt yhden tulonlähteen, kun kaupalliset kanavat eivät enää maksa sille toimilupamaksuja.

Rahat taloon tuova televisiomaksu on Jungnerin kaudella noussut yhteensä 40 euroa 231 euroon. Maksuissa tosin on korotusautomaatti, joten tämä ei ole Yle-miehen lobbauksen ansiota.

Ylen lähettämän televisio-ohjelman määrä on vuodesta 2005 pysynyt melko tarkkaan samana (laadun kehityksestä lienee jokaisella oma mielipiteensä). Ylen kanavat tavoittivat vuonna 2006 päivittäin 54 prosenttia ja viime vuonna 61 prosenttia suomalaisista.

Lisää lukuja voi halutessaan kurkkia täältä, toiset näyttävät Ylen kannalta paremmilta ja toiset huonommilta, jostain syystä kaikki ulottuvat vain vuoteen 2006.

Ylen valitsema nettistrategia näyttää varsin purevalta, päätellen kilpailijoiden saamien raivokohtausten määrästä. Jungnerin kaudella Yle on avannut nettiin sekä Areenan että Elävän arkiston. Kumpikaan ei liene toimitusjohtajan yksinäisen visiontityön tuote, mutta vihjeettömämpi olisi lopettanut moiset nettipuuhastelut heti alkuunsa.

Saa nähdä, miten Ammattijohtaja pärjää Yle-mieheen verrattuna. Jungnerilla tuskin on vaikeuksia löytää uutta työpaikkaa, pian nähdään, mistä seuraava YouTube-video pullahtaa ilmoille.

Jarmo Raivio

Kirjoittaja on Suomen Kuvalehden toimituspäällikkö.

Keskustelu

Mitä hiton merkitystä näillä nippelitiedoilla on Yle:n asiakkaan kannalta?

Kansan syvät rivit, jotka Yle:ä kuuntelevat ja katsovat ovat ihmeissään kun koko ajan suolletaan talvi- ja jatkosotaa Hitlerillä sekä Stalinilla höystettynä.

Tuskin mikään tämän nimityksen myötä muuttuu, koska muutoksen keskelläkin tarvitaan majakka tietä näyttämään, kuten Kivinen heti riensi vakuuttamaan.

Mutta ainahan mökin muija Perä-Posiollakin voi silmät ummessakin kaukosäätimen keskeltä painaa vitosen jolloin huone tulvahtaa täyteen naurua ja elämäniloa.

Siis Aunuksen radio haluaa Yleen pumpsipumia ja muuta ilomielistä viihdettä? Tästä tuleekin mieleen Akuliina Saarikosken männäviikkoinen kolumni Yle puheella, jossa hän halusi kotimaisia musikaaleja piristämään kansaa.

Kulttuurista elävä ihminen ei edes omista välinettä, josta liikkuvaa kuvaa pitäisi vahdata pasiivisena propagandan kohteena. Ei liioin ääniradion ”tarjontaa”. Jos ykkösaamun lähetyksessä pääpaino on vihreiden vaalisaarnoilla, jotka on kapaloitu jokin otsikon alle, ei ihmettele, että jatkumo Vuolijoesta Taanilan kautta Jungneriin on mädättänyt suomalaisuuden tähän amerikkalaisuuden ihannointiin.

Olen aika varma, että Sibelius, Kivi, Kallen-Gallela ja moni muu repäisisi vaattensa (”nykykielellä pelihousunsa”) jos tätä aikaa eläisi.

Yhteiskunnan ”hallinnoima” media on wiheriöiden temmellyskenttä. Ensin vaikkapa kettuaktiivit kokoavat edustavaa aineistoa ja ylen yhteyshenkilö julkaisee sen kritiikittä. Seuraavaksi trubaduuri, joka on työministerin nimikkeellä, esittää eettisen julistuksensa, jonka mukaan laillinen elinkeino pitää kieltää jonkin yksittäistapauksen takia. Tämä kaikki on ”kansan tahtoa”.

Näitä luetaan juuri nyt