Kunniamerkit – turha ja vahingollinen instituutio
Kunniamerkit ovat lapsellista pelleilyä.
Itsenäisyyspäivän vastaanotto 6. joulukuuta 2013. Paikka on poikkeuksellinen, mutta käsikirjoitus tuttu.
Yhteiskunnan tukipylväät kättelevät tasavallan presidenttiä. Miehet tummissa puvuissaan, naiset leningeissään ja lyhyissä iltapuvuissaan.
Eliitti on pynttäytynyt juhlaa varten, mutta tavalliseen iltatilaisuuteen verrattuna on yksi ratkaiseva ero: kunniamerkit. (Lue rautaisannos: Suurmestarin varustus, Suomen Kuvalehti 49/2013.)
Moni varmaan ajattelee, että kunniamerkit sopivat juuri itsenäisyyspäivään, ikään kuin korostavat suuren kansallisen juhlapäivän merkitystä.
En tahtoisi loukata ketään, mutta mielestäni kunniamerkkeihin tarjoutuu toinenkin näkökulma.
Nimittäin onhan erikoista, että aikuiset pukeutuvat kuin joulukuuset.
Suoraan sanoen: koko touhu on lapsellista pelleilyä.
Kunniamerkeille on helppo keksiä perusteluja, jotka ensi näkemältä tuntuvat järkeviltä.
Jonkun mielestä niitä tarvitaan palkitsemiseen, siihen että yhteiskunta voi osoittaa arvostustaan yksilön poikkeuksellisesta ahkeruudesta, tarmokkuudesta, lahjakkuudesta tai vaikkapa uhrautumisesta.
Ja joku voisi sanoa, että kunniamerkit pitävät yllä työn ja opiskelun kunnioitusta ja ovat siten tarpeellinen kannustin nuorisolle.
Höpöpuhetta. Tänä vuonna pääministeri Jyrki Katainen sai Suomen Valkoisen Ruusun suurristin ja valtiovarainministeri Jutta Urpilainen saman ritarikunnan komentajamerkin.
Miksi ihmeessä? Eikö jokainen suomalainen tunne muutenkin heidän ansioitaan? Toisaalta, mikä merkitys kiiltävällä mitalilla muka olisi ihmiselle, joka on noussut ministeriksi ja puoluejohtajaksi asti?
Entä Koneen toimitusjohtaja Matti Alahuhta, jolle myönnettiin Suomen Valkoisen Ruusun I luokan komentajamerkki? Eikö huippujohtajaa arvosteta ilman tällaista prenikkaakin?
Tai kirjailija Kari Hotakainen, joka sai Suomen Leijonan Pro Finlandia –mitalin. Mihin hän sitä tarvitsee? Ja tarvitseeko kukaan tällaista muistutusta Hotakaisen saavutuksista, joista yhteiskunta on jo aikaisemmin kiittänyt häntä monin aineellisin ja symbolisin tavoin.
Ritarilaitoksella ei ole mitään tekemistä Suomen historian kanssa. Kunniamerkkihienosteluun kuuluu kuitenkin se, että merkkejä myöntäviä elimiä kutsutaan ritarikunniksi.
Tasavallan presidentti on Suomen Valkoisen Ruusun (SVR) ja Suomen Leijonan (SL) ritarikuntien suurmestari. Ritarikuntien hallituksen muut jäsenet edustavat virkakunnan ja talouselämän huippua.
Kunniamerkit ovat siis vakavan puuhastelun kohde. Siitä kertovat myös huvittavan tarkat säännöt, jotka säätelevät niiden käyttöä.
Esimerkiksi suurristin komentaja ”kantaa ritarikuntaristiä olan yli oikealta vasemmalle kulkevassa nauhassa tai erityisenä kunnianosoituksena kaulaketjussa sekä tähän luokkaan kuuluvaa rintatähteä rinnassa vasemmalla puolella”.
Periaatteessa kunniamerkkijärjestelmä on tasa-arvoinen. Valkoisen Ruusun kunniamerkkejä annetaan ”isänmaan palveluksessa ansioituneille kansalaisille” ja Suomen Leijonan ristejä ja mitaleita saavat ne, joilla on ”huomattavia siviili- ja sotilaallisia ansioita”.
Säännöissä ei siis sanota, että pitää olla pääministeri tai yritysjohtaja, jotta saisi arvokkaan kunniamerkin.
Mutta käytännössä järjestelmässä vallitsee selvä hierarkia, arvojärjestys. Johtajat ja muu valkokaulusväki kantaa hienoja merkkejä. Tavikset saavat tyytyä vaatimattomiin prenikoihin.
Ylimpänä on SVR:n suurristi ketjuineen ja pohjimmaisena taas SVR:n pelkkä mitali. Vielä sitäkin alempana ovat järjestöjen ja viranomaisten antamat kunniamerkit sekä sotien muistoristit ja –mitalit.
Kunniamerkit siis pönkittävät vallitsevaa statusjärjestelmää, josta jo muutenkin ihmisten tittelit, palkat, osoitteet, autot ja kodit puhuvat selvää kieltään. Tarvitseeko eriarvoisuus vielä tällaisen lisävahvistuksen?
Entä pienempien kunniamerkkien saajat? Tänäkin vuonna jaettiin yli 4 000 kunniamerkkiä. Eivätkö niitä saaneet myös sadat tavalliset kansalaiset: myyjät, konstaapelit, kiinteistövastaavat, luokanopettajat, sairaanhoitajat ja toimistosihteerit?
Totta, kyllä saivat. Enkä todellakaan väitä, että he eivät olisi ansainneet tunnustusta. Mutta jotenkin ajatus, että annetaan kunniamerkki ahkeralle työntekijälle… Vähän kuin oltaisiin Neuvostoliitossa: annetaan edes mitali, kun ei ole muuta annettavaa. Ylimääräinen lomaviikko, rahapalkkio tai henkilökohtainen palkankorotus olisi sentään jotain.
Sitä paitsi kunniamerkki ei osu suinkaan jokaisen ansioituneen työntekijän tai toimihenkilön kohdalle. Niitä sataa ennen muuta sellaisiin organisaatioihin, joilla on hyvät yhteiskuntasuhteet ja rutiini hakea mitskuja jäsenilleen ja henkilökunnalleen.
Yksilön näkökulmasta on siis puhdas sattuma, tuleeko kunniamerkki vai ei. Jokainen tietää lähipiirissään stahanoveja tai muuten vain erinomaisia kansalaisia, jotka eivät voi saada sitä koskaan, koska eivät kuulu mihinkään hyvä veli -ryhmään tai puolueeseen.
Tietysti pönötyksellä on historiallinen selityksensä. Se alkoi silloin kun Suomi oli nuori valtio, joka rakensi instituutioitaan ja yritti päteä muiden kansakuntien joukossa.
Niinpä Suomi matki perinteen ulkomailta. Ensimmäiseksi perustettiin Vapaudenristin ritarikunta vuonna 1918. Kunniamerkkien suunnittelusta vastasivat maan parhaat voimat. Esimerkiksi Valkoisen Ruusun suurristin ketjuineen ja rintatähtineen suunnitteli Akseli Gallen-Kallela.
Mutta silloin Suomi eli lapsuuttaan. Nyt kun olemme kohta satavuotias tasavalta, meidän on korkea aika aikuistua, todeta kunniamerkki-instituution turhuus ja haitallisuus ja lakkauttaa se.
P.S. Löydän yhden perustellun poikkeuksen: veteraanit. Heidän kunniamerkkinsä on sentään ansaittu jollakin konkreettisella suorituksella. (Ehkä myös hengenpelastusmitalit ynnä muut vastaavat ansiomitalit ovat paikallaan.)