Suomen Kuvalehden taloustoimittajat kommentoivat rahan liikkeitä.

Jonkun pitäisi johtaa myös austerismia

Paul Lillrank
Blogit Nurkanvaltaaja 22.7.2013 08:00

Kuvitellaan kaksi valtakuntaa, A ja B. Molemmissa keskimääräinen kulutustaso, hyvinvointipalvelut mukaan lukien, on samat sata rahaa per capita. Viisi vuotta sitten A:ssa kulutustaso oli 110, B:ssä 90. B on menossa ylöspäin, A alaspäin.

Molemmissa kansa on tyytymätön ja kapinoi, mutta eri syistä ja eri tavoin. Sama kulutustaso tuntuu erilaiselta, jos se on austerismin (leikkausten) tai kasvun seurausta.

B:n kaltainen tilanne vallitsee Turkissa, Egyptissä ja Brasiliassa. Keskiluokka on syntynyt ja kasvanut, nähnyt mahdollisuuksia ja toivoo parempaa. Kehityksen tiellä on kuitenkin korruptiota ja taantumuksellisia voimia. Ne on helppo tunnistaa ja niihin voi kohdistaa vihansa.

Euroopassa vallitsee tilanne A. Kutistuva keskiluokka aavistaa, että entinen meno ei tule jatkumaan ja saavutetut edut ovat uhattuina. Vihan kohdetta ei kuitenkaan ole helppo tunnistaa, ja vielä vaikeampaa on löytää toteuttamiskelpoinen kasvuohjelma kurssia kääntämään.

Yksi käyttäytymistaloustieteen keskeisistä teeseistä on, että ihmiset eivät yleensä arvota menestystä ja tappiota samalla tavalla. Satasen tappiosta seuraava mielipaha on vahvempi kuin satasen voittamisesta seuraava mielihyvä.

Taloudellinen toimeliaisuus liikkuu pelon ja pyrkimyksen voimakentässä. Jos pelko saa ylivallan, joudutaan tilaan, josta Adam Smith käytti termiä pysähtyneen valtion melankolia. Kansalaisryhmät puolustavat etujaan ja vastustavat muutoksia, koska mikään ei voi muuttua paremmaksi. Luottamus ja riskinotto heikkenevät, muukalaisiin ja uusiin ajatuksiin suhtaudutaan epäluulolla. Politiikka saa, Francis Fukuyaman termein, vetokratian piiriteitä.

Valta pirstoutuu, kun pienet, hyvin järjestäytyneet eturyhmät hankkivat itselleen veto-oikeuden. Käy mahdottomaksi saada aikaan koalitio tekemään kaikkien välttämättömiksi tietämiä päätöksiä, kuten eläkeiän nosto. Pitkällä tähtäimellä ne olisivat kaikkien etujen mukaisia, lyhyellä ne toisivat joillekin haittaa.

Mitä enemmän melankoliaa ja vetokratiaa, sen vaikeampi luoda kasvun edellytyksiä.

Kukaan ei kiistä austerismin ankeutta; maasta polkaistu reipas kasvu olisi miellyttävämpää.

Sanjay Basu ja David Stuckler väittävät kirjassaan The Body Economic, että austerismi tappaa. Tueksi he esittävät kansanterveydellisiä tilastoja kriisimaista. Leikkauksia on seurannut kohonnut kuolleisuus, sairastavuus ja itsemurhat.

Mutta yhteys ei ole yksiselitteinen: esimerkiksi Kreikka ja Islanti ovat kulkeneet päinvastaisiin suuntiin. Rikkaissa maissa terveysmenojen ja kansanterveyden välinen yhteys on heikko.

Laskennallisesti menojen puolittaminen hievauttaisi kansanterveyttä vain hiukkasen. Resurssien määrää tärkeämpää on, miten ne kohdistetaan. Poliittiset tuntemukset eivät kuitenkaan ole rationaalisia: kulutustaso, joka vielä kymmenen vuotta sitten tuntui riemuvoitolta, aiheuttaa nyt katkeruutta.

Jos on niin, että talouskasvu hyytyy ainakin joksikin aikaa ja velkaantumiselle on asetettava raja, aikamme suuri kysymys on, miten austerisimia johdetaan.

Menoleikkauksia voisi tarkastella negatiivisina investointeina. Niille voisi laskea miinusmerkkisen tuotto-odotuksen ja pyrkiä minimoimaan sitä.

Paul Lillrank

Keskustelu

Niinpä niin. Epämiellyttävätkin tosiasiat ovat tosiasioita. Tämän päivän epämiellyttävä tosiasia taitaa olla se, että syömme enemmän kuin tienaamme. Se vaatii tulojen ja menojen välistä sopeuttamista ja se taas on vähän monimutkaisempaa kuin lisävelan ottaminen ja sen nimittäminen elvyttämiseksi.

Jos oikein muistan, Ranskan talousongelmia nimitettiin joskus 1780-luvun alkupuolella ratkomaan Calonne, lahjakas ja menestynyt liikemies, jonka ensimmäinen resepti oli rahamarkkinoiden luottamuksen palauttaminen menoja lisäämällä. ”Jotta näyttäisi rikkaalta, täytyy häikäistä menoillaan”. Tämä ohjelma sai suuren suosion. Parissa vuodessa hän huomasi, että resepti ei toiminut. Hänen uusi talousohjelmansa koostui säästöistä, omaisuuden myynneistä, verotuksen uudistamisesta ja säännöstelyn purkamisesta. Sen seurauksen Calonne sai mennä ja vallankumous tulla. Mutta eipä hätää. Valtiohan voi painaa rahaa. Keksittiin assignaatit, eräänlaiset eurobondit, jotka olivat hetken aikaa oivallinen sijoitustuote, mutta sitten taas todellisuus iski.

Olisiko tässä jotakin tuttua tämän päivän talouspoliittisten keskustelujen seuraajille. Historia ei tietystikään toista itseään. Myöskään pyramidihuijauksia ei varmaan enää pystytä tekemään.

Ei saivartelu valtion tulojen ja menojen tasapainosta muuta sitä tosiasiaa, että Suomikin on tilanteessa, jossa valtion tulee menoja karsia muutamakin miljardi, koska mitään tuloja niiden kattamiseksi ei ole näköpiirissä.

Olisi kivaa olla suurten ikäluokkien edustaja, he kun vielä saavat eläkkeet, jotka ovat itselleen päättäneet.

Näitä luetaan juuri nyt