Jokainen talouskriisi opettaa - nyt pitää pohtia valtion roolia
Levottomina aikoina taloushistoria rauhoittaa mieltä. Muistin piirissä ei ole mitään niin kamalaa, ettei vielä hirveämpää löytyisi kauempaa. Kriiseistä huolimatta vauraus ja sivistys ovat edenneet. Talouskaaosta seuratessa helposti unohtuu, miten paljon on saavutettu ja opittu ymmärtämään.
Sylvia Nasar on äskettäin julkaissut teoksen Grand Pursuit. Nasar on tunnettu kirjasta ja elokuvasta Kaunis mieli. Taloushistoriallinen merkkiteos on kauniisti kirjoitettu kertomus teorioista ja teoreetikoista, ihmisen suuresta pyrkimyksestä yrittää ymmärtää ja hallita olosuhteitaan.
Tiede on korvannut oikukkaan kohtalon luonnonlaeilla. Ihmisen luoma maailma on vaikeampi ymmärtää ja ohjata. Mekanismit muuttuvat ihmisten sopeutuessa uusiin tilanteisiin. Vanhoihin kysymyksiin tulee uusia vastauksia, uudet olosuhteet nostavat uusia kysymyksiä.
Jokaisessa kriisissä syntyy kaksi ajattelun uomaa: populistinen mutkat-suoriksi-rahat-rikkailta vaikka suuren johtajan avulla, tai yritys ymmärtää ja ottaa ongelmat käsitteellisesti haltuun.
Liberalismi ja teollistuminen purkivat köyhyyden kohtalonomaisuuden. Taloudellisen toimeliaisuuden kasvu herätti kysymyksen, miten markkinat toimivat, mikä on viennin ja tuonnin dynamiikka ja suhteellinen kilpailuetu. Työväestön kurjuus kasvavan varallisuuden keskellä aiheutti ihmetyksen, onko työvoiman kysyntä aina vakio ja jakopolitiikka nollasummapeli.
Uudet teoriat tuottavuudesta ja innovaatioista selittivät, miten kasvu voi jatkua rajattomasti ja sen hedelmistä riittää jaettavaa kaikille. Talouden syklisyys, alituiset kuplat ja kriisit johtivat ajatukseen, että valtio voi raha- ja budjettipolitiikalla vaimentaa pahimmat tällit.
Takaisin yövartijavaltioon
Nyt ihmetellään, miten käy Kreikan ja euron? Kun kriisinhallinnan kurvailujen nostama pöly on laskeutunut, alkaa suuren pyrkimyksen uusi vaihe. Miten tähän jouduttiin ja mitkä mekanismit siihen ajoivat?
Valtio vihonviimeisenä turvallisuuden lähteenä on kokenut kolahduksen. Suhdannepolitiikka ja velkaelvytys ovat muuttuneet lääkkeestä myrkyksi. Valtio on liian suuri epäonnistuakseen mutta myös liian hankala johdettavaksi. Sekaantuessaan ylettömän moniin asioihin valtio on ottanut kantaakseen enemmän vastuita kuin mitä se kykenee kantamaan.
Pitää aloittaa vanhasta yövartijavaltiosta ja kysyä, mitä kerrostumia sen päälle on kasaantunut ja mitä kaikkea valtion oikeasti tulee tehdä.
Monimutkaisessa yhteiskunnassa on pakko olla enemmän säätämistä, markkinoita vahdittavaksi, liikennettä ohjattavaksi, riskejä hallittavaksi. Toisaalta verokertymän jakamisesta on tullut intohimojen ja vallankäytön pelikenttä, jolla tulosvastuu ei ohjaa eläimellisiä viettejä.
Populistisille yksinkertaistuksille löytyy aina ottajia. Mutta mihin muihin laareihin kriisin poliittinen nettohyöty sataa? Tuskin niille, joiden patenttilääke joka asiaan on ollut ”lisää resursseja”.
Kaikki tietävät, että lisäresurssit on jo saatu ja pantu menemään ilman paljoakaan toivoa tuotosta ja takaisinmaksusta. Kannatus ajautuu kohti niitä, joilla on esittää uskottava ajatus siitä, miten vähemmällä saa enemmän.