Inflaatio on in, mutta tavallisen kuluttajan on vaikea ilahtua siitä

Profiilikuva
Kirjoittaja on Suomen Kuvalehden toimituspäällikkö.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten
symbolikuva rahasta

Inflaatio on nyt in.

Vielä 2000-luvun alussa hintojen nopeaa nousua pidettiin jännittävänä, mutta jo historiaan jääneenä vaiheena länsimaiden talouselämässä. Nopeasti kehittyvissä maissa kuten Kiinassa inflaatio oli yhä nopeaa, mutta sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa vaikutti siltä, että inflaatio oli nitistetty lopullisesti hyvin matalalle muutaman prosentin vuositasolle.

Vakaata ja matalaa hintojen nousutahtia pidettiin niin pyhänä talouden opinkappaleena, että Euroopan keskuspankin ainoaksi tehtäväksi määriteltiin hintavakaus, eli käytännössä inflaation pitäminen kurissa. Yhdysvaltain keskuspankki Fed saa siinä sivussa olla hieman huolissaan työllisyydestäkin, mutta senkin tärkein tehtävä on hintojen nousuvauhdin pitäminen tasaisen hitaana.

Nyt tilanne on muuttunut.

Teollisuusmaiden velkasotkun pahentuessa järkevätkin talouskeskustelijat ovat todenneet, että nopea inflaatio olisi tässä tilanteessa itse asiassa hyvä asia.

I-linjalla ovat esimerkiksi amerikkalainen talousnobelisti Paul Krugman ja Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n entinen pääekonomisti Ken Rogoff. Suomessa presidenttiehdokas Sauli Niinistö arvioi viime viikolla Talouselämä-lehdessä, että läntinen maailma selviää veloistaan vain päästämällä inflaation kiihtymään.

Inflaation perään huudellaan, koska ylivelkaantuneiden valtioiden on helpompi selvitä lainoistaan, jos inflaatio päästetään kiihtymään esimerkiksi kuuteen prosenttiin vuodessa. Aiemmin keskuspankit ovat pyrkineet pitämään inflaation kahden prosentin vuosivauhdissa.

Velkojen syöjä?

Tavallisen taloustallustajan on vaikea ilahtua inflaatiosta.

Inflaation kiihtyminen merkitsee sitä, että hinnat nousevat entistä nopeammin. Näkkileipäpaketti maksaa tänään kaksi euroa, ensi vuonna jo 2,20. Samalla inflaatio syö säästöjä, säästetty satanen menettää ostovoimaansa sitä nopeammin, mitä vauhdikkaammin hinnat nousevat.

Lämpimiä inflaatiomuistoja on niillä suomalaisilla, joilla oli 1970-luvulla asuntolainaa. Samalta vuosikymmeneltä periytyy ajatus, jonka mukaan inflaatio ”syö” esimerkiksi asuntolainat.

Niin söikin, 1970-luvulla.

Silloin lainakorot olivat tiukasti säänneltyjä ja palkankorotukset monilla aloilla sidottuja hintojen nousutahtiin. Hinnat nousivat nopeasti, mutta palkat nousivat vielä nopeammin. Lainakorot eivät sääntelyn takia nousseet samassa tahdissa, joten koko ajan kasvavilla ansioilla oli mukava maksaa lainaa.

Nykyään korkosääntelyä ei ole, asuntolainan hinta on sidottu joko markkinakorkoon tai pankin omaan viitekorkoon. Enää ei synny tilannetta, jossa lainakorot jäisivät ainakaan pitkäksi aikaa selvästi jälkeen inflaatiosta.

Vielä suurempi este inflaatio-onnelan tiellä ovat palkat. Niiden sitominen automaattisesti hintojen nousutahtiin on nykyään harvinaista.

Kun palkka-automaattia ei enää ole, työntekijöiden on neuvoteltava itselleen inflaatiovauhdin ylittävät palkankorotukset. Jos inflaatio kiihtyy esimerkiksi kuuteen prosenttiin, pitäisi palkkojen nousta yli kuusi prosenttia vuodessa. Vapaan kilpailun maailmassa sellaisten palkankorotuksien tiristäminen työnantajalta ei ole helppoa.

Voikin olla, että nyt päädyttäisiin tilanteeseen, jossa hinnat nousevat ja lainojen korotkin nousevat, mutta palkankorotukset eivät pysy perässä. Silloin palkansaaja höylää arkiedamistaan entistä ohuempia siivuja ja ihmettelee, oliko puhe lainoja syövästä inflaatiosta taas yksi esimerkki 1970-lukulaisesta sukupolvihuumorista.

Kuvitus Janne Tervamäki