Hyvä veli -verkostojen pitkä perinne: kiusallinen kohu pakottaa parantamaan yritysvastuuta
Suomalaiseen talouskeskusteluun iskee aina aika ajoin kouristuksenomainen vastuullisuuskohtaus. Sydänkohtauksesta se eroaa siinä, että vastuullisuuskohtaus menee yleensä ohi jälkiä jättämättä.
Viimeisin vastuullisuuskeskustelu on koskenut Finnairin toimitusjohtajan Mika Vehviläisen ja työeläkevakuutusyhtiö Ilmarisen välisiä asuntokauppoja. Siinä sivussa on tullut taas ties monennenko kerran paljastettua, että suomalaiset ykkösketjun johtajat päättävät toistensa palkoista ja bonuksista, samalla kun he toisaalta muka valvovat toisiaan istuessaan ristiin rastiin eri yhtiöiden hallituksissa.
Valtion intressipiiriin kuuluvien yhtiöiden osalta tätä kuuluu aina kulloisenkin valtionyhtiöistä vastaavan ministerin paheksua ja luvata asian selvittämistä pohjamutia myöten.
Valtion omien aikaisempien selvitysten lisäksi kannattaa tutustua eri lehtien arkistoihin. Sieltä löytyy vuosien varrelta johtajien sidonnaisuuksista kauniita graafisia esityksiä, jotka tuovat mieleen lähinnä hämähäkinverkon. Jos kytköksiin nähdään tarvetta oikeasti puuttua, niin asia on valmis päätettäväksi ilman lisäselvityksiäkin.
Vähemmälle huomiolle viime viikkojen keskustelussa on jäänyt uutinen, jonka mukaan Helsingin yliopiston henkilökunta haluaa vaihtaa työterveydenhuollostaan vastaavan Mehiläisen johonkin toiseen alan toimijaan, koska Mehiläisen nykyisin omistava Ambea harjoittaa verosuunnittelua ja siirtää Mehiläisen voittoja konserniavustuksina ulkomaille suomalaisen verottajan jäädessä nuolemaan näppejään.
Kummassakin esimerkkitapauksessa on kyse yritysvastuusta tai oikeamminkin sen puutteesta. Yritysvastuun toteutumisen kannalta vähemmälle julkisuudelle jäänyt Mehiläis-uutinen on itse asiassa merkittävämpi kuin Ilmarisen ja Finnairin ympärillä käynyt kuhina. Mehiläisen tapauksessa kun ryhtiliikkeen on nostanut sentään oikea asiakas, joka uhkaa äänestää jaloillaan.
Vastuullisuus korostuu
Käyty keskustelu osoittaa, että yritysvastuuseen suhtaudutaan entistä vakavammin. Itse asiassa yritysten on pakko niin tehdä, sillä voimistuvan kuluttajaliikkeen ohella myös institutionaaliset sijoittajat ovat alkaneet vaatia yhä enemmän tietoja yritysten toiminnan vastuullisuudesta.
Kuvaavaa on, että liki tuhat sijoittajainstituutiota on jo allekirjoittanut YK:n alaisen UNPRI-verkoston vastuullisen sijoittamisen periaatteet. Kaikkiaan niiden hallinnoitavina ovat noin 30 biljoonan USA:n dollarin varat.
Eräs asenteiden muuttumisesta kertova ajan ilmiö on keskustelu niin kutsutusta integroidusta raportoinnista, jossa yrityksen ympäristövaikutusten ja sosiaalisten vaikutusten raportointi yhdistetään normaaliin taloudelliseen raportointiin. Samaan pakettiin kuuluu vielä hyvän hallintotavan eli corporate governancen vaikutusten arviointia. Tavoitteena olisi päästä eroon viherpesusta, johon yhteiskuntavastuuraporteissa aina aika ajoin syyllistytään.
Tehtävä ei ole helppo, sillä näiden niin kutsuttujen pehmeiden arvojen mittaaminen yhteismitallisesti perinteisten talouslukujen kanssa on haastavaa. Malleja tähän on kehitellyt muun muassa The International Integrated Reporting Committee. EU:ssa on valmisteltu asiasta jopa lainsäädäntöä, jonka eteneminen näyttää nyt tosin jääneen yleisen tilinpäätösdirektiivin uusimisen alle.