Back to the Sixties - mihin meidän pitää sopeutua?

Voi kauhistus! Suomen Pankki ennustaa Suomen kokonaistuotannon kasvun niin hitaaksi, ettei vuoden 2008 tasoa savuteta ainakaan kolmeen vuoteen. Viime vuoden pudotus, lähes kahdeksan prosenttia, oli niin suuri, ettei pahempaa ole nähty sitten kansalaissodan päivien 1918. Silloin pyyhkiytyi yhdessä vuodessa pois 17 vuoden kasvu.

 

Suomen Pankin viesti kuulostaa hirmuiselta. Pitäisikö meidän sopeutua siihen, että tuotteiden ja palveluiden tarjonta ja kysyntä jäävät vuosiksi huippuvuoden tasosta? Pitäisikö tässä tulla toimeen entistä pienemmällä kulutuksella?

 

Lohduttaudun palaamalla lapsuuteni 1960-lukuun. Sodan päättymisestä oli silloin kulunut vain pari vuosikymmentä. Tuonti oli vasta vapautettu säännöstelystä, taksin merkki oli Volga tai Popeda. Oma auto oli Mosse, kahvin nimi oli Katriina ja farkkujen James. Maidolla ja voilla ei ollut erisnimeä, koska ne ostettiin meijeristä irtotavarana.

 

Pienessä kaupungissa vain torin lähiympäristön katuja peitti asfaltti. Kaupungin laitamilla oli sorateitä, joita routa murjoi ja kevätpurot söivät.

 

Kakaroita oli paljon. Niillä ei ollut päiväkoteja eikä aikuisten organisoimaa harrastustoimintaa. Koulussa ne ahdettiin 40 oppilaan luokkiin, ja ne joutuivat kesken päivän pakenemaan koulun ikkunasta raivohulluuskohtauksen saanutta opettajaa.

 

Leikit vaihtelivat vuodenaikojen mukaan. Talvella pojat rakensivat hyppyrimäkiä. Oltiin helmutrecknageleita ja veikkokankkosia. Kesällä hypättiin korkeutta ja seivästä omatekoisilla välineillä. Hyppyalustan pehmusteena oli puusepänverstaasta kärrätty puru.

 

Kaikkina vuodenaikoina sodittiin. Aseet veistettiin puusta. Korsun kamiinan virkaa toimitti kurkkupurkki.

 

Rahaa piti saada nallekarkkeihin ja limonadiin. Sen vuoksi kerättiin sanomalehtiä ja lumppua osuuskauppaan. Limonadipullon korkeista tytöt väänsivät näyttäviä rakennekynsiä.

 

Rintamamiestaloihin vesi kannettiin sisään ja ulos ämpäreissä. Pystyuunit ja sauna lämmitettiin koivuhaloilla. Vessa oli pihan perällä. Paikallinen kylähullu, Terva-Jönni, kävi keväällä tyhjentämässä vessanalustat.

 

Eräänä keväänä Terva-Jönni teki kuolemaa sairaalassa, enkä muista, kuka silloin ja sen jälkeen tyhjensi vessanalustat. Muistan kuitenkin alun siitä runosta, jonka Terva-Jönni viimeisenä keväänään kirjoitti paikallislehti Itä-Hämeeseen.

 

Kevät tulee kohinalla,
sonta sulaa ruuman alla.
Koni seisoo jouten tallis,
työt on oikein huonos mallis.

 

Se oli kuulkaa hienoa aikaa, vaikka bruttokansantuote tuskin oli viidettäosaa nykyisestä.