Blogit

Suomen Kuvalehden taloustoimittajat kommentoivat rahan liikkeitä.

Asiantuntijat tiesivät euron riskeistä, eiväkä puhuneet niistä tarpeeksi

Blogit Nurkanvaltaaja 30.7.2012 06:30
Kustaa Hulkko
Kirjoittaja on vapaa toimittaja.
Kuvitus Janne Tervamäki.

Monella, minullakin, oli eurosta positiivisia odotuksia. Siihen tuntui sisältyvän lupaus kasvusta, vauraudesta ja tehokkuudesta. Lisäksi siihen liitettiin vakauden näköala, joka veti puoleensa heikkoon markkaan ja Suomen tempoilevaan rahapolitiikkaan kyllästynyttä.

Vähitellen on paljastunut, että nämä käsitykset olivat yksipuolisia elleivät suorastaan harhaisia. Moni ihmettelee nyt, miksei suomalaisille kerrottu ennakolta, että euron arkkitehtuuri perustui väärille lujuuslaskelmille. (Samoja teemoja myös Suomen Kuvalehden 30/2012 sivuilla 24-30: Markka vai euro?)

Vuonna 1997 ilmestyi asiantuntijaryhmän raportti, jonka perusviesti oli se, että Emu oli toimintakykyinen järjestelmä (Rahaliitto ja Suomi, VNK 1997).

Ryhmää johti Jukka Pekkarinen, valtiovarainministeriön nykyinen pääekonomisti. Kysyin häneltä äsken, miksi Emu joutui vaikeuksiin.

”Euroalueeseen hyväksyttiin maita, jotka eivät täyttäneet sisäänpääsyn kriteerejä”, hän vastasi.

Ryhmän raportti piti kyllä tärkeänä, että jäsenvaltiot olisivat vakavaraisia, ja ennakoi ongelmia raskaasti velkaantuneille maille kuten Italialle ja Belgialle.

”Omasta keskuspankista, ja sen hätätilanteessa mahdollistamasta setelirahoituksesta, luopuminen voi korottaa näiden valtioiden luottoriskiä markkinoilla”, siinä sanottiin.

Ryhmä muistutti, että amerikkalaisprofessori Ronald McKinnon oli suositellut näiden maiden eurojäsenyyden lykkäämistä.

Mietintö otti esiin riskin, että ylivelkaantuneet maat voisivat painostaa EKP:tä keventämään rahapolitiikkaansa, ja samoin tekisivät pankit, joilla on salkussaan näiden maiden valtionlainoja.

”Jos EKP taipuu, sen uskottavuus vaarantuu. Jos se pysyy lujana, rahoitusjärjestelmän vakaus vaarantuu.”

Kuilu repesi euroalueelle

Pekkarinen ja kumppanit eivät nähneet vaaraa, että euromaiden välille repeäisi kilpailukykykuilu. Kuitenkin Saksan hintakilpailukyky parantui ja eteläisten euromaiden heikentyi.
Lisäksi syntyivät finanssikriisi ja velkaantumiskupla. Tätäkään kehityspolkua ryhmä ei ottanut tarpeeksi huomioon.

Euroalueen reunamaissa matalat korot vauhdittivat velkaantumista ja kuumensivat kiinteistömarkkinat. Kun kupla puhkesi, syntyi pankkikriisi. Julkisen talouden vajeet räjähtivät, koska kansantaloudet lamaantuivat ja pankkeja piti pelastaa.

Sitäkään ei ennustettu, että pankeista tulisi myllynkivi valtioiden kaulaan.

”Kriisimaan pankkien ja valtion välille syntyy noidankehä: pankkikriisi johtaa julkisen talouden kriisiin, joka taas heikentää uskottavuutta kyseisen jäsenvaltion kykyyn hoitaa pankkikriisiä”, Pekkarinen kuvailee tilannetta.

Emun ongelmia kartoitettiin toisessakin samoihin aikoihin ilmestyneessä kirjassa (Juhana Vartiainen ym.: Rahaliitto ja Eurooppa, Sitra ja PS-kustannus 1999).

Kirjan keskeinen riskiskenaario liittyi rahoitusmarkkinoiden vakauteen: jos jonkin euromaan pankkijärjestelmä joutuu vaikeuksiin, kuka vastaa kriisin hoidosta? IMF oli jo tuolloin suositellut pankkien valvonnan ja kriisinhallinnan keskittämistä EKP:lle.

Voimme siis vastata ihmettelijöille, että Emun nyt toteutuneet uhkakuvat olivat esillä jo 1990-luvun lopulla ainakin parissa kirjassa.

Mutta tietysti on totta, että niistä ei puhuttu riittävästi, ei mediassa, ei asiantuntijoiden kesken eikä eduskunnassa.

Jälkeenpäin tuntuu oudolta sekin, että kun hallitus asetti asiantuntijat selvittämään rahaliiton merkitystä Suomelle, ryhmä ei käsitellyt juuri lainkaan kelluvan valuutan vaihtoehtoa, vaikka hyvin tiedettiin, että Ruotsi oli kallistumassa tälle linjalle.

Nurkanvaltaaja -blogin kirjoittajat

Kirjoittaja on Suomen Kuvalehden toimittaja.
Kirjoittaja on Suomen Kuvalehden toimituspäällikkö.
Kirjoittaja on vapaa toimittaja.