Suomen kaksi todellisuutta

Kansan Uutisissa toimittaja Emilia Männynväli kysyi, kuinka päätöksentekojärjestelmä kykenee vastaamaan ”ilmastonmuutoksen ja lajikadon kaltaisiin eksistentiaalisiin uhkiin”. Huonosti, tutkijat sanoivat. Päättäjät voivat lausua kauniita sanoja ympäristöstä, mutta todellisuudessa he kuuntelevat yrityksiä ja etujärjestöjä.

Suomen Luonnon numerossa 8/2025 pohdittiin, miksei luontokatoa saada pysäytettyä. Kolmen ympäristöalan asiantuntijan mukaan vika on ainakin talousjärjestelmässä, jossa vastuu tuhosta ei jää tuhoajalle, sekä suomalaisen metsänhoidon pitkäaikaisessa kehityskulussa.

Politiikan tutkija Johanna Vuorelma ihmetteli Helsingin Sanomissa 16. lokakuuta, miksei ympäristökriiseistä ole onnistuttu julkisuudessa tekemään samanlaista turvallisuusuhkaa kuin sodista tai terrorismista. Ulkopoliittisen instituutin johtaja Hiski Haukkala selitti asiaa Suomen Kuvalehdessä muun muassa sillä, että ilmastokriisi etenee hitaasti eikä ruohonjuuritason toiminta näytä lieventävän kriisiä.

Ympäristökriisien julkisuus on toisinaan jopa tragikoomista. Ne tapahtuvat todellisuudessa, jossa ei ole poliitikkoja. Ilmastonmuutoksesta ja luontokadosta keskusteleminen jää asiantuntijoiden, tutkijoiden ja valistuneiden maallikkojen harteille – ja heidän harteilleen jää myös pohtia, mikseivät poliitikot tartu toimeen.

Siirretään asetelma jonkin muun aiheen kohdalle. Olisi kummallista ja pelottavaa, jos Ukrainan sodasta ja Venäjän uhasta keskustelisivat julkisuudessa vain tutkijat. Sota jatkuisi ja jatkuisi, Venäjä häiriköisi muitakin naapurivaltioitaan, ja tätä kaikkea sotatieteilijät keskenään analysoisivat lehtihaastatteluissa ja stu­dioissa. Poliitikot eivät kommentoisi eikä heiltä yleensä edes kysyttäisi. Tiedustelutiedot kertoisivat kasvaneesta uhasta, kansalaiset ahdistuisivat ja nuoret menettäisivät tulevaisuudenuskonsa, mutta lehtijutussa, jossa johtava sotatieteilijä kertoisi todennäköisyyden Venäjän hyökkäykselle Suomeen kasvaneen, asiasta ei kysyttäisi pääministeriltä, presidentiltä tai puolustusministeriltä.

Sota, eksistentiaalinen uhka Suomelle, jäisi puitavaksi asiantuntijoiden kuplaan, ja johtavat poliitikkomme käyttäisivät työaikansa budjetin, länsiradan ja valtionvelkapuheen parissa. EU-tasolla he yrittäisivät kaataa unionin yhteisiä puolustus- ja varautumissuunnitelmia ja perustelisivat sitä kilpailukyvyllä.

Myönnän, esimerkki ei oikein sytytä. Se tuntuu niin epätodelliselta.

Lokakuun lopussa Helsingin Sanomissa haastateltiin Stefan Rahmstorfia, joka on maailman johtavia merivirtojen tutkijoita. Hän kertoi, kuinka todennäköisyys AMOC-merivirtojen pysähtymiselle on ilmastonmuutoksen etenemisen myötä kasvanut. Näkymä on hurja: jos merivirrat eivät enää kuljeta lämpöä Pohjois-Eurooppaan, jopa ruoantuotanto on Suomessa uhattuna.

Uutinen ei sinänsä ollut uusi, riskistä on puhuttu ennenkin. En kuitenkaan löydä yhtään haastattelua, joissa Suomen ylimmät päättäjät sanoisivat jotain aiheesta. AMOC hidastuu ja pysähtyy todellisuudessa, jossa ei ole Suomen hallitusta, ministereitä tai eduskuntaa.

Kun ympäristöuhat eivät kiinnity päivänpolitiikkaan, niistä tulee abstraktia pelkopuhetta. Se saa jotkut ihmiset kuittaamaan ilmastouutiset räkänauruhymiöillä.

Miksipä ottaa todesta jotain, joka ei ole läsnä samassa todellisuudessa kuin hyvinvointialueiden ongelmat, työttömyys tai kasvava valtionvelka.