Puhetta rahasta

Yliopistolla puhutaan rahasta enemmän kuin pankin johtoryhmässä. Tällaisen havainnon teki pitkän pankkiuran jälkeen Itä-Suomen yliopiston työelämäprofessoriksi siirtynyt Reijo Karhinen.

Juuri nyt puhe rahasta on erityisen vilkasta. Ministeriö uudistaa malliaan, jolla se jakaa rahoitusta yliopistoille, ja yliopistot valmistelevat omia sisäisen rahanjaon peri­aatteitaan. Tämä tapahtuu kerran neljässä vuodessa, yliopistojen tulossopimusten rytmissä.

Yliopistojen rahoituksen ytimen muodostaa ministeriön laskennallinen perusrahoitus, joka on tänä vuonna runsaat 1,9 miljardia euroa. Sitä jaetaan useilla eri kriteereillä, pääosin tuloksiin perustuvien indikaattoreiden perusteella.

Yliopistoissa juuri nyt käytävä keskustelu keskittyy rahoitusmallin indikaattoreihin. Käytetäänkö sisäisessä rahanjaossa samoja tuloksellisuuden kriteereitä, joiden perusteella yliopisto saa rahoituksensa ministeriöltä? Miten eri alojen koulutuksen vaihtelevat kustannukset otetaan huomioon? Voitaisiinko tutkimuksen yhteiskunnallista vaikuttavuutta huomioida enemmän?

Ministeriön perusrahoituksen ohella yliopistot saavat merkittävän osan rahoituksestaan erillisten hakujen kautta muun muassa Suomen Akatemialta, EU-rahoituslähteistä, Business Finlandilta, säätiöiltä ja yrityksiltä. Noin 40 prosenttia yliopistojen kokonaisrahoituksesta on erikseen haettua täydentävää rahoitusta.

Yliopistotyötä tekeville yliopistojen rahoitus näyttäytyy jatkuvana hakurumbana. Joillakin yliopistojen laitoksilla kilpaillun rahoituksen osuus on selvästi yli puolet kokonaisrahoituksesta. Koko tutkimusalan olemassaolo voi riippua siitä, miten tutkijat onnistuvat työssään rahoituksen hankinnassa.

Viime aikoina ovat yleistyneet erillishaut, joissa tutkijoiden sijasta yliopistot hakevat ministeriöltä tai Akatemialta rahoitusta johonkin erikseen määriteltyyn, rajattuun kohteeseen. Ministeriö jakoi juuri yliopistoille 255 miljoonaa euroa tuhannen väitöskirjatutkijan palkkaamiseen. Edellisen hallituksen aikana yliopistot saivat useiden haku­kierrosten jälkeen 343 miljoonaa euroa aloituspaikkojen lisäämiseen.

Yliopistotyötä tekevät puhuisivat mielellään vähemmän rahasta. Tutkijat keskittyisivät mieluummin tutkimukseensa kuin rahoituksen hakemiseen. Opettajat käyttäisivät aikansa mieluummin ohjaamiseen ja opettamiseen kuin pohdintaan, onko heidän mahdollista lisätä aloituspaikkoja haussa olevalla erillisrahoituksella.

Muutosta yliopistojen rahoituskokonaisuuden monimutkaiseen härdelliin on valitettavasti vaikea nähdä olevan tulossa, päinvastoin kilpailun rahoituksesta voi olettaa kiristyvän tulevaisuudessa.

Pohjimmiltaan nykyinen yliopistojen rahoitusjärjestelmän kokonaisuus toimii pääosin tarkoituksensa mukaisesti ja kohdentaa resurssit järkevästi.

Järjestelmää voidaan pienin viilauksin kehittää vähemmän kuormittavaksi: hakumenettelyjä voidaan yksinkertaistaa ja rahoituskausia pidentää. Ministeriön rahoitus olisi järkevää kanavoida yliopistojen rahoitusmallin kautta ilman erillisiä hakuja.

Tärkeää on varmistaa tutkijoiden omiin ideoihin perustuvan vapaasti haettavissa olevan rahoituksen riittävä määrä. Jatkuvasti on tarpeen myös muistuttaa vakaan ja ennustettavan perusrahoituksen tärkeydestä ja hanke­humpan (yliopistoissa laajasti käytössä oleva ilmaus) ongelmista. 

Oikaisu 12.2.2024 kello 9.30. Muokattu kohtaa, jossa puhutaan tuhannen väitöskirjatutkijan palkkaamisessa. Tekstissä puhuttiin aiemmin virheellisesti tuhannesta tohtorista.