Vuoden 1914 perintö
Suomesta tuli osa Eurooppaa, ja sitä se on yhä, kirjoittaa Jörn Donner.
Euroopan periferiaan kuuluvana maana Suomi on aika ajoin saanut sekä hyötyä että haittaa sijainnistaan. Yksinäisenä sutena, Max Jakobsonia siteeratakseni, hyöty on ollut haittaa suurempi, koska tänään olemme vapaampia kuin koskaan aikaisemmin historiamme aikana, mutta edelleenkin niin lähellä keskeisiä maanosamme tapahtumia, että lennossa siivet voivat kärventyä.
Nämä tosiasiat tulivat mieleen, kun äskettäin luin kolme melko uutta kirjaa Suuren (sittemmin ensimmäisen) maailmansodan synnystä. Lehdistömme on tosin laajasti käsitelllyt vuoden 1914 kesän ja syksyn tapahtumia, mutta usein lähinnä selostamalla mitä tapahtui, ei aina miksi.
Nuo kolme kirjaa, joihin kaikkiin kannattaa tutustua, ovat Christopher ClarkinThe Sleepwalkers (ehkä paras näistä), Max HastingsinCatastrophe ja Margaret MacmillaninThe War That Ended Peace. Yhdestä asiasta en kuitenkaan kesäisen lukutaipaleen aikana tullut täysin vakuuttuneeksi; kuka ja ketä olivat ensisijaisesti syypäitä.
Sovinnainen käsitys, joka ei liene hirveän kaukana yleisestä konsensuksesta, sanoo, että Itävalta-Unkari Saksan (keisarin) hyväksynnällä aloitti sotatoimet Serbiaa vastaan. Syyllisiä on helpo löytää muualtakin. Ainakin voidaan todeta, että alkutekijä Gavrilo Princip, jonka jalanjälkiä lähdin 50 vuotta sitten seuraamaan Sarajevoa myöten, tarkkaan sanoen ei ”tiennyt mitä teki”. Nuo jalanjäljet löytyivät muuten Sarajevon kadunkulmasta paikasta, josta hän ampui; myöhemmin ne poistettiin asfaltista.
Tämän päivän Bosnia-Herzegovina ei ole suurserbialaisen ideologian kannattaja. Tasavallan alueella toimii itsenäinen ja omituinen Republika Srbska muistutuksena siitä, että Serbian muutkin seuraajavaltiot Kroatia, Slovenia, Makedeonia, Montenegro ja Kosovo vielä potevat itsenäistymisen krapulaa, joka melko pitkään vaikutti Suomenkin kohtaloihin vuoden 1917 jälkisaatossa.
