VR uudisti – pelkään, että lippujen mukana meni muutakin

KOLUMNI: Mistä muusta on kyse kuin mustan tekemisestä valkoiseksi sanoilla, kysyy Lari Kotilainen.

Profiilikuva
konduktöörit
Teksti
Lari Kotilainen

Tiedättekö sen jäytävän tunteen, kun alatte pelätä unohtaneenne jotain, jonka aivan hyvin tiedätte tehneenne. Sen tunteen, kun ajattelette tehneenne jotain väärin, vaikka hyvin tiedätte, ettei mikään järkisyy puolla huolta.

Minulla tuollainen neuroosi laukeaa aina, kun lipuntarkastajat astuvat junaan. Muistinko leimata matkalippuni? Kävelinkö sittenkin ajatuksissani lippuautomaatin ohi?

Neuroosini ei ole syntynyt noloista kokemuksista eikä lipuntarkastajien tylystä käytöksestä.

Ei, kohtaamiseni tarkastajien kanssa ovat olleet asiallisia, suorastaan minimalistisen kaavamaisia: Tarkastaja lähestyy ja tokaisee ”matkalippujen tarkastus”. Minun tehtäväkseni matkustajana jää totteleminen. Ymmärtää, että kyseessä on käsky. Kaivaa lippu esiin. Ojentaa se tarkastajalle ja sanoa korkeintaan ”tässä” tai ehkä ”ole hyvä”.

Matkustajan ja linpuntarkastajan vuorovaikutus on tilanteen sanelemaa ja epätasa-arvoista. Kenellekään ei jää epäselväksi, kuka on kohtaamisessa auktoriteetti ja kuka arvioitavana. Juuri tästä syystä tarkastajan näkeminen aiheuttaa minulle hengityksen hetkellistä kiihtymistä ja käsien hikoamista, vaikka lippu löytyisikin.